Alumnina Children becoming masters of their lives –projektin matkassa

Syksyllä 2014, lähes puolitoista vuotta valmistumiseni jälkeen, olin jälleen saapunut ”kaikkein pyhimpään”. TAMK sosiaaliala & kahvihetki opettajain huoneen sohvilla entisten läksyttäjieni kanssa. Kuulumisten lomassa puheeksi tuli alumnitoiminta, ja aikaisemmat Venäjän & Viron reissut Tapio Salomäen Children becoming masters of their lives –projektin parissa. Viron matka oli ajankohtainen ja uutta retkikuntaa oltiin kokoamassa joulukuulle 2014.  Olin juuri muuttanut Hyvinkäälle ja uudet kuviot antoivat minulle mahdollisuuden osallistua Viron matkalle, tällä kertaa valmistuneen opiskelijan roolissa.

Aikaisemmin olen ollut viidellä matkalla mukana (kolme kertaa Venäjällä, kaksi Virossa), joista jokainen on ollut tietyllä lailla hyppy tuntemattomaan. Usein kun minulta on kysytty näistä matkoista, olen yrittänyt vastauksessa tuoda ilmi, että jokainen reissu vastaa kahta kuukautta koulun penkillä oppimisen kannalta. Oppiminen ei tapahdu sillä hetkellä, kun luentosalista astuu ulos. Efekti voi olla koulussa jopa päinvastainen (varsinkin jos aihe ei kiinnosta) - ruokatunnilla puheenaihe tuskin enää liittyy luennon aiheeseen. Virossa ja Venäjällä jokainen ruokatunti voi olla osa oppimisprosessia, ja raskaan päivän jälkeen jatkuva keskustelu ja koettujen asioiden jälkipuinti voi jatkua yöhön asti. Tämä oppiminen jatkuu edelleen, eikä kuudes matkani tästä poikennut.

Virossa eteen nousi uusia näkökulmia, kun pystyi peilaamaan asioita enemmän työelämän kautta, kaksi vuotta lastensuojelussa työskennelleenä. Mieleen nousi Suomen ja Viron työkulttuurin eroja lastenkodeissa. Laitosmaisuus vastaan kodinomaisuus. ”Perhe” ja yksilökeskeisyys. Vaikka Virossa fyysiset puitteet lastenkodeissa eivät ehkä ole Suomen tasoa, kodinomaisuuden ja hyvän yhteishengen todella tunsi. Joulujuhlassa ohjaajien heittäytyminen turvakodin johtajaa myöten… Samanlaista heittäytymistä on hankala kuvitella täällä. Kuinka paljon otamme tietoista etäisyyttä nuoriin, uskaltamatta sukeltaa nuoren elämään. Itse kamppailen jatkuvasti tämän heittäytymisen kanssa, ja myös siitä kuinka paljon omaa elämääni avata. Rakkaus on ymmärtämistä, mutta ymmärtäminen ja kuunteleminen ei välttämättä kerro rakkaudesta. Yksilökeskeisyys ja ”jokainen hoitaa oman tonttinsa” –periaate ei rohkaise heittäytymään, toteuttamaan omaa luovuttaan ja hyvään yhteishenkeen lastenkodin sisällä. Children becoming masters of their lives –perustuu voimautumisen ideologiaan, ja tätä kaivataan enemmän myös Suomessa. Minua on vaivannut myös sosiaalialalla havaitsemani tietynlainen naiivius: puhutaan välittämisestä, rakkauden teoista ja jokaisen ihmisen tärkeydestä – mutta kuinka paljon oikeasti välitämme ja osoitamme sitä?

Tässä tullaan seikkaan mikä Lapset elämänsä valtiaiksi -projektissa on essentiaalista: ei vain spekuloida, vaan mennään tekemään. Ihmiset, jotka ovat sisältä rikkinäisiä, kohdanneet traumoja, lapset, vangit, kodittomat. Kohdataan ja tehdään yhdessä. Opiskelijat kohtaavat mitä erilaisempia tilanteita ja erilaisia ihmisiä. Kohdataan myös monenlaisia tunteita. Itketään ja nauretaan. Välillä voidaan käydä mukavuusalueen ulkopuolella, ja se on tarkoituskin. Epävarmuuden sietokyky on tärkeä osa tässä ammatissa. Opitaan tuntemaan omia rajoja. Monien ammatillisten seikkojen ohella matkalla oppii myös tuntemaan omaa itseään, ja itseään suhteessa muihin. Ryhmässä olo luo vielä omat haasteensa, omista tarpeistaan joutuu välillä tinkimään. Alumnina matkassa oleminen oli siinäkin mielessä erilaista aikaisempiin kertoihin verrattuna, että ryhmä oli itselleni täysin uusi, opettaja Salomäkeä lukuunottamatta. Ja näinhän se on myös työelämässä: uusi työyhteisö tuo aina uudet haasteet, ja sosionomin työkenttä on alati muuttuva. Niin ihmiset kuin työnkuva muuttuu. Ja niin elää myös matkamme Viroon ja Venäjälle. Omia vahvuuksia ja heikkouksia oppii tuntemaan, ja myös kykyä ottaa vastuuta. Opiskelijoilla on tietenkin suuri rooli projektin eri vaiheissa.

Alumnin näkökulmasta näkee myös niitä yhteyksiä, joiden pohjalle projektia on rakennettu jo vuosikymmenet. Siinä mielessä TAMK:in opiskelijat ovat onnekkaassa asemassa, koska yhteistyökuviot ovat moninaiset, ja niiden päälle on hyvä rakentaa. Hienointa projektissa onkin sen jatkuvuus. Myöskään valmistuminen ei tarkoita sitä, että oppiminen loppuu. Oppiminen on jatkuvaa, jos antaa siihen mahdollisuuden – hypätä myös välillä junaan kohti Tartoa. Kaiken keskiössä on nimensä mukaisesti ”lapsi elämänsä valtiaaksi”, mutta mahdollisuus on, että sama päämäärä kohtaa myös opiskelijaa. Tai alumnia. Suurin toiveeni onkin, että projekti jatkuu vielä vuosikymmenet. Sitä ”kahta kuukautta koulun penkillä” on kuitenkin aika hankala korvata.

Olen viime kuukausina pyöritellyt tavallista enemmän kysymystä ”mitä minusta tulee isona”. Reissu Viroon antoi siihen jälleen pientä osviittaa. Tarton lasten turvakodin joulujuhlassa olin robotti. Edellisellä reissulla olin muumipappa. Ja näiden pohjalta isona… voin olla tätä kaikkea. Mukautua aina uuteen rooliin. Kehittää itseäni niin ammatillisesti kuin ihmisenä. Niin kuin sipulissa, myös ihmisessä on monta kerrosta.

 Jaakko Härsilä