"Oma elämä on kuitenkin se kaikista tärkein"

20.5. puolenpäivän aikaan joukolla TAMK:n sosionomiopiskelijoita ja opettajia hyppäsimme bussiin ja suuntasimme kohti Mänttä-Vilppulaa. Perillä meitä odotti Suomen Punaisen Ristin vastaanottokeskuksen 4-vuotisjuhlien kutsuvierastilaisuus. Ohjelmassa oli puheenvuoroja, keskustelua ja kohokohtana lyhytelokuvia aiheena "Kodin kaipuu".  Tilaisuuden juonsi monikulttuurisuustoiminnan kehittäjä  Anu-Rohima Mylläri SPR:stä.

Vastaanottokeskus on siirtynyt Ruovedeltä Mänttä-Vilppulaan vasta tänä vuonna. Muutos on ollut monin tavoin positiivinen, sillä asiakkaat asuvat nyt tavallisessa kerrostalossa, mikä tukee itsenäisyyttä ja ehkäisee laitostumista. Ei liene ihme, että uusi ja vieras on kuitenkin herättänyt hämmennystä paikallisissa. Tähän haasteeseen lähdettiin etsimään alkutalvesta ratkaisua elokuvan keinoin: TAMK:n sosionomiopiskelijat haastattelivat vastaanottokeskuksen asiakkaita ja Elokuvakeskuksen Kalle Raittila kuvasi ja toteutti lyhytelokuvia tarinoista. Tavoitteena elokuvilla oli ja on rakentaa siltaa paikallisten ja asiakkaiden välille ja madaltaa kohtaamisen kynnystä. Toisaalta niiden kautta vastaanottokeskuksen asiakkaat saavat äänensä kuuluviin ja kokemuksen oman tarinan merkityksellisyydestä - mikä sen voimaannuttavampaa.  

Elokuvien tarinat koskettivat syvästi, herättivät paljon ajatuksia yhteiskunnasta, sekä siitä miten lopulta ihan konkreettisesti ihminen on sisimmältään samanlainen riippumatta ihonväristä tai kansalaisuudesta. Tarinat toivat päähenkilönsä lähelle ymmärrettävällä, tunnetasolla. Päähenkilöiden kokemukset olivat sellaisia, että voi vain kuvitella millaista on kaiken jälkeen opetella elämään yksin uudessa kulttuurissa ja vieraan kielen keskellä. Perheen ja läheisten menettämisen tuska, epävarmuus tulevaisuudesta ja irrallisuus, sekä toisaalta kaikki ne kauhut joita päähenkilöt olivat kokeneet sekä kotimaassaan että pitkällä matkalla ennen Suomeen saapumistaan tulevat iholle kun niitä ei vain lue jostakin, vaan ne kuulee ja näkee valkokankaalta ihmisen itse kertomana.

Elokuvien katsomisen jälkeen oli tilaa keskustelulle, ja elokuvissa esiintyneiden henkilöiden haastatteluille. Ihasteltiin ja kiiteltiin, puolin ja toisin. Puhetta oli myös mm. siitä, miten tämänkaltaiset hankkeet yhdistävät TAMK:n osaamista, kotiseutu -näkökulmaa, monikulttuurisuutta ja taiteen käyttämistä hyvinvoinnin edistämisessä. Jatkoakin taidettiin vähän kaavailla.

Virallisen osuuden jälkeen pääsimme maistelemaan kurdiherkkuja, osallistumaan arpajaisiin ja käymään hyviä keskusteluja. Saimmepa me opiskelijat vielä lyhyen esittelykierroksen itse vastaanottokeskuksellekin. Näiden kokemusten siivittämänä, ollaan ihmisiä toisillemme ja rohkaistutaan sanomaan hei myös sille maahanmuuttajanaapurillekin. Koko tilaisuuden  tunnelman kiteytti mielestäni hyvin Mänttä-Vilppulan vastaanottokeskuksen johtaja Minna Jussila todetessaan, että: "Kaikilla meillä on tunteet ja ajatukset - ja oma elämä on kuitenkin se kaikista tärkein."

Tapahtuman mahdollistivat: 

• SPR Mänttä-Vilppulan vastaanottokeskus
• Pirkanmaan elokuvakeskus
• Taiteen edistämiskeskus
• Mänttä-Seura ry
• TAMK

KMV_lehti 23.5.2013_Elokuva vie syvalle sieluun

KMV_lehti 23.5.2013_Paakirjoitus

 

 

 

 

 

VIIPURI & PIETARI

Odotin reissua kauhunsekaisella jännityksellä, sillä en aiemmin ole käynyt Venäjällä. Kuten arvata saattaa, ei matka tietenkään sujunut täysin ilman kommelluksia. Erinäiset vastoinkäymiset olivat kuitenkin pientä sen rinnalla, mitä saimme kokea kun tutustuimme paikallisiin työntekijöihin ja nuoriin Viipurissa ja Pietarissa.

Matkamme alkoi Viipurista, jossa vietimme yhden päivän tutustuen paikalliseen nuorisotoimistoon ja sen ylläpitämiin nuorille tarkoitettuihin harrastustiloihin. Olin hyvin vaikuttunut siitä, miten omistautuneita työntekijät vaikuttivat olevan ja heille nuorten hyvinvointi oli sydämen asia. Pääsimme myöhemmin myös näkemään paikallisia nuoria tiloissa, joihin he saavat tulla koulun jälkeen tanssimaan tai pelaamaan palloa. Vierailu paikalliselle nuorisotalolle oli myös vaikuttava. Hyvin pienillä resursseillakin voidaan tehdä hyvää työtä nuorten hyväksi, vaikka tilat ovat ahtaat ja tulijoita olisi varmasti paljon.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa paikallisten kanssa samalla junalla kohti Pietaria. Allegron jälkeen paikallisjuna tuntui olevan kuin toisesta maailmasta. Heti Pietariin saavuttuamme huomasin eron mm. rakennusten julkisivuissa. Pietarissa kaikki oli laitettu hienommaksi, osaksi varmaankin sen takia, että se on Venäjä ”ikkuna” maailmaan, ja Viipuri vain pieni kaupunki, johon harva turisti eksyy. Menimme Hertzenin yliopistoon, jossa järjestettiin seminaari vapaaehtoistyöstä. Meidän tehtävämme oli järjestää pienryhmissä keskustelua vapaaehtoistyön muodoista ja siitä, mitä opiskelijat tekisivät valokuvien apua tarvitseville. Oli minulle yllätys, kuinka pintapuolisesti opiskelijat osasivat lähteä ongelmaa tutkimaan. Monen kuvan kohdalla vastaus oli ”annetaan ruokaa ja psykologista apua”. Haastoin heitä miettimään, että miten kyseistä apua voisi tarjota, mutta monella opiskelijalla meni sormi suuhun. Saimme aikaan hyvää keskustelua Suomen ja Venäjän eroista ja siitä, miten erilaisesti maissa suhtaudutaan esim. kiusaamiseen ja mielenterveyden ongelmiin.

Kolmas päivä oli minulle kaikkein antoisin. Aamulla seikkailimme tutustumaan erääseen lastenkotiin. Talo oli koko kadun hienoin, joten se loi tiettyjä odotuksia myös sisätiloja kohtaan. Olin hieman pettynyt siihen, että näimme niin sanotusti vain julkiset tilat talosta. Jäi epäselväksi, millaisissa tiloissa lapset ja nuoret viettävät aikaansa ja nukkuvat. Aikataulu aamulle oli hurjan tiukka, ja tuntui, että kankaanpainanta ja DVD-kansien teko piti hoitaa vähän niin kuin pikavauhdilla alta pois, jotta nuoret pääsevät jatkamaan päiväänsä ja me ehdimme seuraavaan paikkaan. Kiirehän siinä tuli, kun suuntasimme lounaan kautta kouluun nro. 260. Meitä oli selvästi jo odotettu, ja monet olivat innoissaan meidät nähdessään. Saimme tutustua loistaviin persooniin erilaisten leikkien ja yhteisen ajanvieton kautta. Monet kyselivät, miksi olimme olleet myöhässä ja se tuntui itsestä aika pahalta. Koululla syötyämme ja teetä juotuamme lähtivät jotkut nuoret jo kotiin, mutta osa lähti meidän kanssamme pelaamaan jalkapalloa. Se oli hurjan hauskaa, ja sain myös toteuttaa yhden haaveeni ja pelata venäläistä perinteistä peliä, jonka nimeä en nyt muista. Se on vähän kuin suomalainen mölkky, mutta kapula on 5 kertaa suurempi ja tavoitteena on saada pienemmät palikat alustalta sinkoamaan ympäriinsä. Laji olikin vaikeampi kuin miltä televisiosta nähtynä näytti. Jalkapallon jälkeen jatkoimme vielä läheiselle nuorisotilalle, jossa vietimme vähän aikaa nuorten kanssa. Liian pian tuli aika kiittää ja kumartaa, vaihtaa sähköpostiosoitteita ja sanoa näkemiin. Nuoret tekivät minuun suuren vaikutuksen asenteellaan ja hyvin kypsillä ajatuksillaan.

Viimeinen päivä oli varattu rennolle kiertelylle ja yhdessäololle sekä nähtävyyksien katselulle. Kiersimme ympäri Pietaria ja koetimme olla mahdollisimman vähän turistien näköisiä. Mitään ei onneksi tapahtunut, ja selvisimme kaikki hostellille ja juna-asemalle ajoissa. Oli helpottavaa istua junassa matkalla kohti kotia, mutta samalla tiesin, että tämä kokemus on muuttanut minua ihmisenä parempaan suuntaan.

 

Emmi

Tutkimusmatka itäiseen naapuriin

Valtio, josta kaikki suomalaiset luulevat tietävänsä paljon. Valtio, jonka ymmärtämiseen ja näkemiseen kymmenen vuotta ei riitä. Se on lähellä, mutta se on silti niin kaukana. Se on Venäjä.

Kun oppilasryhmämme ilmoittautui koulun projektimatkalle, nimeltä Children becoming masters in their own life, kukaan ei tiennyt millaisia kokemuksia meillä kaikilla olisi edessä.  Tapio Salomäen matkassa mitä vain voi tapahtua. Niin meille väitettiin ja osaltaan he olivat oikeammassa kuin uskoivatkaan.

Loistavana tiistai-aamuna koko kuusihenkinen komppaniamme valmistautui lähtöön kohti ääretöntä (no, ainakin lähes ääretöntä) ja tuntematonta. Ensimmäiset silmäykset suureen tuntemattomaan olivat varmasti kaikille pettymys. Voi olla haastavaa uskoa, mutta Venäjälläkin kasvoi puita ja satoi. Viipuria lähestyttäessä kumminkin kaikille alkoi valjeta, että Suomi oli nyt takanapäin. Kun Viipurin linna seisoi mahtavana junamme ikkunan ulkopuolella, kuulin monen pidättävän henkeään. Monille historian kirjoista tuttu linna seisoi nyt siinä aivan lähellä. Tuntui kuin se olisi kuiskinut historian havinaa kertoen esi-isistämme, jotka linnan rakensivat.

Viipuri oli hämmentävä sekoitus kaikenlaisia tunteita ihailusta järkytykseen ja taas takaisin riemuun. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin näin jälkikäteen sanottuna, joukkomme kintereille pääsi joukko mielenkiintoisia veijareita, joita kutsutaan myös nimellä valepoliisit. He ilmeisesti pyrkivät viemään meiltä henkilöllisyystodistuksemme, joka kaikessa jännittävyydessään ei kumminkaan kuulunut suunnitelmiimme, joten jouduimme tuottamaan ”poliiseille” pettymyksen. Kerrankin pääsimme leikkimään tyhmiä turisteja. Haluaisin kertoa, että olimme urheita sotureita ja taistelimme itsemme ulos tilanteesta oikeudenmukaisuudella ja dialogisuudella, mutta ikävä kyllä joudun paljastamaan, että nahkamme pelasti oikein miellyttävä isäntämme Dimitri, joka saapui paikalle upouudella Hyundaillaan, kuin ritari valkealla ratsulla.

Dimitri esitteli meille myös paikallista nuorisotyötä ja saimme tavata henkilökohtaisesti nuorisoryhmiä, joiden taidot heidän omalla alallaan päihittävät hetkellä millä hyvänsä parhaatkin taiteilijat. Samalla Dimitri avasi keskusteluissa meille paikallista nuorten tilannetta ja tapoja, joilla he pyrkivät edesauttamaan nuorten ongelmia. Oli jännittävää nähdä, että maassa, jota pidetään niinkin ihmeellisenä ja erilaisena kuin rakas koti Suomi, oli meidän silti ilo ja kunnia tutustua heidän tapoihinsa vastata haasteisiin, jotka liippaavat niin läheltä omiamme. Muun muassa kesätyösetelit ovat heille arkipäivää siinä missä meillekin.

Miljoonakaupunki Pietarista puhutaan paljon. Sen sanotaan olevan kaunis ja ruma, rikas ja köyhä: täynnä toisensa kumoavia vastakohtaisuuksia. Emme joutuneet pettymään hetkeksikään. Paikalliset olivat suomalaiseen makuun usein hyvin ujoja ja jopa töykeitä, mutta niin monissa tapauksessa myös vilpittömiä, sydämellisiä, vieraanvaraisia ja otettuja vierailustamme.

Ensimmäisenä Pietari-päivänämme Herzenin yliopiston opiskelijat näyttivät meille paljon sellaista, mitä emme osanneet odottaa: valtavan ylitsevuotavaa isänmaallisuutta, mutta toisaalta myös yllättävän heikkoa englannin taitoa, sisukkuutta ja toisten oppilaiden kunnioittamista. Arvostus muiden maiden kulttuureja kohtaan ja samalla myös ylpeyttä omasta isänmaasta. Tulkkien avuilla seminaarissa avautuivat mm. vapaaehtoistyön muodot olympialaisten, veteraanien ja kehitysvammaisten parissa. Ryhmäkeskusteluissa puimme yhdessä sosiaalipedagogisessa hengessä mm. katulasten auttamista niin Venäjällä kuin Mosambikissa.

Torstaina suuntasimme metrolla turvakotiin, jossa lapset olivat valtavan iloisia ja todella viisaita, jopa valveutuneita, ikäisikseen. Oli paljon surua, mutta silti kaikki tehtiin ilon ja mielihyvän loistaessa. Katsoimme yhdessä lasten itsensä Venäjällä, Suomessa ja Tansaniassa kuvaaman videon, jonka jälkeen keskustelimme, keräsimme palautetta ja maalasimme yhdessä kassin unelmia varten. Toisten kunnioittaminen, itsestä huolta pitäminen, pyrkimys parempiin valintoihin elämässä ja kaipuu rakkaiden luokse… Turvatalon lapset ja nuoret jättivät niin puheliaan ryhmämme sanattomaksi.

Iltapäivällä vierailimme koulu 260:ssa, jossa pelasimme vajavaisia taitojamme maksimaalisesti hyödyntäen nuorten kanssa lentopalloa. Ottelun jälkeen loimme musiikkia, leikimme erilaisia vähemmän taitoja vaativia leikkejä ja juttelimme teekupposten äärellä. Vierailimme myös koulun nuorten kanssa läheisellä nuorisotalolla, jonka pihassa näytimme jalkapallotaitomme innokkaille palloilijoille.  

Kaikille meille jäi varmasti paikka sydämeen kaikille niille lapsille ja nuorille, joihin meillä oli suuri etuoikeus tutustua torstain aikana. Kenties suurimman vaikutuksen meihin teki se, kuinka oma-aloitteisia ja myönteisiä lapset ja nuorten haasteistaan ja ongelmistaan huolimatta olivat. Emmekä voi kylliksi ihmetellä ja arvostaa kaikkien tapaamiemme aikuisten arvokasta ja suurta työtä näiden lasten ja nuorten hyväksi. Me Suomessa taistelemme oikeudenmukaisuuden puolesta, mutta niin tekevät sydämelliset ja sisukkaat naapurimme myös Venäjällä.

Kun oli aika palata Suomeen, olivat takkimme tyhjää täynnä. Sen sijaan sydämemme oli täynnä uskoa, rakkautta ja toivoa kohtaamiamme lapsia ja nuoria ajatellessamme. Meidät valloittaneita lapsia ja nuoria ajatellessamme toivo siitä, että kaikilla aikuisilla olisi voimia ja sydäntä jatkaa työtä ja että mekin saisimme mahdollisuuden olla osa kaikkien ihanien ihmisten arkea uudestaan. Koskaan emme heitä unohda.

Nyt on koulu alkanut jälleen ja pieni tutkimusmatkailijakaartimme on hioutunut yhteen kokemiemme seikkailujen ja upeiden kohtaamisten avulla. Meitä yhdistää yksi taskuvarkaus, yksi ruokamyrkytys ja miljoona silmiä avannutta ja ikuisesti mieleen jäänyttä kokemusta. Kun koulussa näkee, kohtaa ja kokee haasteita ja ongelmia, on lohdullista ajatella kaiken olevan mahdollista niin kauan kuin toivoa paremmasta on olemassa edes haaveissa ja unelmissa. Olemmehan me itse nähneet sen. Kuten monen muunkin tutkimusretken jälkeen, kukaan ei palannut samanlaisena takaisin. On aika köyttää laiva satamaan hetkeksi, mutta kaikki meistä tietävät sen, että enää se ei voi jäädä siihen iäksi. Pietariin on tiemme kulkeva uudestaan.

 

Essi ja Tarja