SOSIAALIPEDAGOGISTA VIRITYSTÄ VIIPURISSA JA PIETARISSA

Oppiminen merkitsee joskus pysähtymistä ja asioiden pohtimista. Voidaan myös olemalla oppimisesta. Lapset elämänsä valtiaiksi työskentelytavassa on pyritty toteuttamaan ruohonjuuritasolla sosiaalipedagogista otetta ja vahvistamaan oppimisessa harmaalle, uudelle alueelle astumista. Toki olemme noin viikon mittaisella projektimatkalla pysähtyneet reflektoimaankin , mutta muutoin päivän ohjelmaa on ohjannut  tekeminen ja yhdessä lasten ja nuorten kanssa. Projekti on muuttunut oppimisprosessiksi, johon toukokuisella matkalla osallistui 9 sosiaalialan opiskelijaa. Hyväksi on todettu myös se, että opiskelijat ovat eri vuosikurssilta. Matkat vaativat opiskelijaryhmältä hyvää henkistä ja fyysistä kuntoa, sillä emme liiku takseilla vaan kävelemme ja käytämme julkisia kulkuneuvoja paikallisten ihmisten tapaan. Tämä on osa freireläistä miljööanalyyttistä toteutusta. Turvataloissa tai muutoin haavoittuvissa olosuhteissa elävien lasten kohtaaminen ilman yhteistä puhuttua kieltä on myös vaativaa ja oppimista syventävää. Ryhmän yhteen hiileen ja yhdessä toimiminen on väkevä oppimiskokemus.  Sitkeys työskennellä oppien nopeasti muuttuvissa ja epävarmoissa olosuhteissa on voimavara myös suomalaisessa sosiaalialan haasteissa työskenneltäessä. Koulumaisessa toimintaympäristössä tämä ei tule esiin. Venäjä tarjoaa meille vahvan oppimisympäristön ja niinpä ensi vuonna hankkeemme laajentuu FIRST-ohjelman kautta myös osaksi TAOKin ammatillisen opettajakoulutuksen opinnoiksi. Ja kyllä vanha opettajakonkarikin oppii näillä reissuilla aina jotakin.

Tapio Salomäki

lehtori

Viipurissa seikkaillen 10.5.2016

Matkamme kohti Venäjää ja Viipuria oli alkanut tiistaina ennen viittä aamulla. Pääsimme perille aamupäivällä ja kaupunki vaikutti rauhalliselta, siistiltä ja kiinnostavalta vanhoine hienoine kujineen. Majoituimme mukavaan hostelliimme, väsymys aikaisesta heräämisestä ja matkustamisesta alkoi painaa luomia. Sänky olisi houkuttanut, mutta nyt ei ollut sen aika! Into ja uteliaisuus pitivät virkeänä. Ensimmäinen vierailu oli edessä. Freiren Sorrettujen pedagogiikka oli opiskeltu ja aistit valppaina toimintaan.

Lähdimme opettajamme Tapsan johdolla koko yhdeksän hengen opiskelijaryhmä kohti bussipysäkkiä ja tuntematonta, tai oikeastaan Rodnichok orpokotia. Busseja ajoi ohitsemme useampi, ennen kuin oikea tuli kohdalle. Ensimmäinen haaste: tietämättömyyden sietäminen.

Perillä vastassa oli kyläpahanen ja hiukan kävelyä. Saimme apua paikan löytämiseen paikallisilta ja lastenkodin työntekijältä, joka oli matkalla töihin. Matkalla oli ränsistynyt kerrostalo, joka oli ilmeisen asuttu. Keskellä maaseutua törröttävä kerrostalo oli jotenkin irrallisen oloinen. Perillä näimme pihalla leikkiviä lapsia, he olivatkin viereisen koulun tai päiväkodin lapsia. Orpokoti sijaitsi aivan sen vieressä. Ulkoapäin karu rakennus paljastui sisältä melko viihtyisäksi ja monipuoliseksi taloksi.

Tapasimme paikan johtajan ja venäjää osaavat keskustelivat hetken tämän kanssa. Olimme jo valmiita tapaamaan lapsia ja leikkimään, mutta nämä olivatkin kaikki koulussa. Haaste kaksi oli heitetty, pettymyksestä toipuminen. Pääsimme kuitenkin kierrokselle talossa ja lapsille olikin talossa tarjolla paljon aktiviteettia ja mahdollisuuksia. Tietokoneet, sisäsali ja käsitöitä, muutamia mainitakseni. Orpokodissa asuu tällä hetkellä reilu 20 lasta. Mietin mielessäni millaisia lapset ovat ja miltä tuntuu asua orpokodissa, millaisia kohtaloita lapsilla on ja miten kovasti olisin halunnut heidät tavata. Nyt jäimme kaikki omien kuvitelmiemme varaan ja lähdimme kohti seuraavaa kohdetta.

Haaste kolme tuli vastaan isommin vasta toisessa kohteessa, ja se oli tunteiden hallinta. Vesihanat aukesivat ja pää täyttyi entisestään ajatuksista ja sydän oli pakahtua.

Ensimmäisenä päivänä tulikin jo kohdattua muutamia henkilökohtaisia haasteita, joillekin ne eivät niitä edes ole. Opinkin koko neljän päivän matkan aikana enemmän itsestäni ja ihmisistä kuin koko vuoden opiskeluiden aikana. Opin miten reagoin erilaisissa vaikeissa tilanteissa ja miten muut toimivat. Millaisia tunteita eri asiat herättävät minussa ja miten niistä selviän. Sain itseluottamusta ja vahvuutta toimia vaikka yhteistä kieltä ei olisi. Sain tuottaa onnea ja iloa toisille. Lapsen hymy ja halaus ovat aidoin kiitos minkä koskaan voi saada.

Onnellisin terveisin, Tiia Halmela

Turvatalo Dikoni

Saapumispäivän toisena kohteenamme oli lasten turvatalo Dikoni. Dikoni on vuonna 1997 perustettu kolmannen sektorin toimija, johon lapset tulevat joko itse, tai vanhempiensa toimesta. Myös poliisi ja koulu ovat mahdollisia lähettäviä tahoja. Turvatalossa asuvat lapset ovat 3-17 – vuotiaita. Koska Dikoni ei ole Viipurin kaupungin ylläpitämä taho, se voi vastaanottaa myös sellaisia asiakkaita, joilla ei ole yhteiskunnan vaatimia asiakirjoja. Suuri osa Dikonin lapsista onkin kotoisin siirtolaisperheistä, ja turvatalon oma juristi auttaa heitä paperiasioiden kanssa.

Venäjällä lasten sijoittaminen lastenkotiin tarkoittaa käytännössä sitä, että siteet vanhempiin katkeavat. Turvatalossa tavoitteena on perheen tukeminen kokonaisvaltaisesti, ja asumisen aikana lapsen yhteys perheeseen pyritään säilyttämään mahdollisuuksien mukaan. Tukimuotoja ovat esimerkiksi psykologinen ja juridinen apu, ja työhön kuuluu tilanteen seuranta myös lasten poistuttua turvatalosta. Talon johtaja päättää, milloin lapsi voi palata takaisin vanhempiensa luo, tai onko se ylipäätään mahdollista.

                                                                                                             [Kahvihetki Dikonissa]

Istahdimme ensin kahvipöydän äärelle ja paikan johtaja Viktoria Shutova kertoi tulkin avustuksella meille Dikonin toiminnasta. Saimme myös vapaasti esittää hänelle kysymyksiä. Orientoitumishetken jälkeen pääsimmekin sitten touhuamaan lasten kanssa ulos. Mukana tuomamme saippuakuplat alkoivat heti leijalla ympärillämme, ja katuliiduista syntyi värikkäitä taideteoksia pihatielle. Porukalla pelattiin polttopalloa, välillä hypittiin narulla tai laskettiin liukumäkeä ja keinuttiin. Lapset olivat heti täysin mukana leikeissä ja vauhtia riitti! Edes yhteisen kielen puute ei ollut este hauskanpidolle, vaan yhteisessä tekemisessä ja läsnäolossa sanoja ei edes tarvita.

  [Leikkejä ja taidetta]

                                                                             

               

Lähdön hetki alkoi häämöttää liiankin nopeasti ja menimme vielä hetkeksi sisälle leikkimään Fröbelin palikoista tuttua Jumppalaulua. Hyvästien aika oli väistämättä koittanut ja se osoittautuikin vaikeammaksi kuin olimme kuvitelleet. Halasimme ja hyvästelimme lapsia sekä kiittelimme henkilökuntaa. Vielä pihatiellä lapsia juoksi meitä halaamaan ja hyvästelemään. Eron hetki oli ennalta-arvaamattoman koskettava ja lasten välittömyys ja kiintymyksen osoittaminen pääsi yllättämään. Pois kävellessä aurinkolasit peittivät liikutuksen kyyneleet yhdellä jos toisellakin meistä.

Karoliina & Vilma

Transit Prijut, Pietari to 12.5.2016

Transit-Prijut on lasten turvatalo Pietarissa. Turvatalossa asuu useista eri maista tulleita 3 – 18 –vuotiaita kodittomia lapsia ja nuoria. Tarkoitus on saada heille uusi koti sijaisperheestä tai lastenkodista. Turvatalo pyrkii huolehtimaan ettei sisaruksia eroteta, vaan että heidän on mahdollista sijoittua samaan paikkaan. Tämä vaikeuttaa adobtioprosessin etenemistä sisarusten kohdalla, koska monella uudella perheellä ei ole mahdollisuutta ottaa useampaa lasta huolehtiakseen.

Osa lapsista on ihmiskaupan uhreja ja osa perheidensä hylkäämiä tai vanhempansa menettäneitä.  Lapsilla ja nuorilla on erilaisia psykologisia ja terveydellisiä ongelmia. Kulttuurierot, kieli ja ruokatottumukset vaikeuttavat henkilökunnan työtä ja vaikuttavat lasten yhteiseloon.

Keskusteluhetken päätteeksi pääsimme viettämään aikaa lasten ja nuorten kanssa. Osa teki yhdessä langasta rannekoruja ja toiset pelasivat pallopelejä. Vaikka yhteistä kieltä ei ollut, oli yhdessä vietetty aika antoisaa ja täynnä iloa. Lasten rohkeus lähestyä ja tarttua tekemiseen oli vaikuttavaa.  

Olimme myös varanneet mukaamme askartelutarvikkeita ja lapset olivat yhteisestä tekemisestä kovin innoissaan. Teimme yhdessä toivon puun, johon jokainen sai piirtää ja kirjoittaa oman toiveiden lehden. Lopuksi lapset esittelivät meille hyvin tunteita herättäviä unelmiaan.

Vierailu oli koskettava, kiitos siitä kaikille näille lapsille ja nuorille.

Toni Rajaveräjä

Blogi/Herzenin yliopisto

Pietari kevät 2016

Jyri Mytkäniemi, 14Sosi

Vierailimme Pietarin keskustassa Kazanin katedraalin kupeessa sijaitsevassa, allekirjoittaneelle jo viime vuodelta tutuksi käyneessä Herzenin yliopistossa. Kuten myös viime vuonna, meidät otettiin hienosti vastaan ja sekä opettajat että opiskelijat selkeästi odottivat meitä.

Työskentelymme teemaksi oli tänä vuonna valittu perheet. Pureuduimme perhedynamiikan ongelmiin case-tyyppisessä työpajatyöskentelyssä. Erona viime vuoteen oli että työskentelimme yhdessä venäläisten opiskelijakollegoidemme kanssa, kun taas viime vuonna esitimme oman seminaarimme heille siinä missä he esittivät omansa meille. Varsinaista dialogia ei viime vuonna opiskelijoiden kanssa ollut siinä määrin kuin tällä kertaa. Ainakin meidän ryhmämme koki tämän tyyppisen työskentelymallin antoisaksi ja mielenkiintoiseksi.

Aikaa ei ollut kuin yhden casen purkuun, ja jonkin verran kieliongelmiakin oli. Mutta ajatukset, ja mihin caseissa oli keskityttävä tuli selväksi puolin ja toisin. Casena oli meidän ryhmän ideoima Suomeen muuttanut pakolaisperhe, missä oli jos jonkinmoista häppeninkiä mihin tarttua sosiaalityön keinoin. Suoranaista lainvastaistakin toimintaa casessa oli, sillä perheen isä oli naittamassa alaikäistä tyttöään ulkomailta etsittävällä puolisolle. Pienryhmiä oli useita, mutta kaikki työskentelivät saman casen ympärillä ja esittivät lopuksi ajatuksensa muille ryhmille.

Mielenkiintoista oli tarkkailla eri näkökulmia suomalaisen sosiaalityön ja venäläisen sosiaalityön välillä. Venäläinen sosiaalityö on selvästi rohkeammin perhekeskeistä, kun taas suomalaisessa ajattelumallissa lasten hyvinvoinnin näkökulma korostuu. Siinä missä me suomalaiset huolestuimme enemmän lasten hyvinvoinnista (kuten lapsimorsiamesta), pitivät venäläiset kollegamme suurempana ongelmana perheen yhdistämisen problematiikkaa. Casessa nimittäin oli perheeseen kuuluva pieni poika vielä lähtömaassa.

Yhteistyö oli joustavaa alkukankeudesta päästyämme, ja ideoita oli mukava vaihtaa puolin ja toisin. Jälleen kerran tuntui että aika loppui kesken, sillä juttua riitti. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmän Venäläisestä sosiaalityöstä ja siinä kohdattavista haasteista. Aito dialogi opiskelijoiden ja opettajien kanssa olikin vierailun parasta antia.

Pietari on jättimäinen yli viiden miljoonan asukkaan kaupunki, joten ongelmat lienevät eri mittaluokassa kuin meillä Tampereella. Todettakoon tähän kuitenkin, että ihmisten ongelmat ja siten myös sosiaalityön haasteet ovat hyvinkin samankaltaisia kaikkialla missä on ihmisiä ja missä sosiaalityötä tehdään. Paikallisella kulttuurilla maustettuna.

Pietarilaisia ja Tamperelaisia tulevia sosiaalialan ammattilaisia.

Koulu 260, Pietari

Keskiviikkona 11.5. otettiin kohteeksi koulu 260. Yllätys perillä oli melkoinen kun koulun opettaja, Olga Kazakova, kertoi heidän odottaneen meitä saapuvaksi vasta seuraavana päivänä. Oppilaat olivat kuulemma järjestäneet meitä varten kaikenlaista ja odottivat saapumistamme innolla. Niinpä pikaisen palaverin tuloksena päätimme muokata seuraavan päivän aikataulua sen verran, että pääsisimme käymään koululla seuraavana päivänä. Tälle päivälle meille tarjottiin kuitenkin mahdollisuutta osallistua koulun oppilaiden järjestämään urheilutapahtumaan, jonne Olga meidät lähti ystävällisesti saattamaan. Pikaiset kahvit kerkesimme hörppäämään ennen siirtymistä urheilujuhlan äärelle.

TEAM TAMK

Urheilukentällä olikin monenmoista vempelettä ja urheiluvälinettä odottelemassa, ja ilmassa on odottava tunnelma. Oppilaita ja muita innokkaita ihmisiä oli paikalla runsaasti. Venäjänkielinen selostus tapahtumasta meni suurimmalta osalta meistä hieman ohi, mutta ei se ollut niin vakavaa. Alkuun kisatunnelmaa viriteltiin huippuunsa kahdella upealla tanssi-/ jumppaesityksellä, joissa esiintyi todennäköisesti koulun oppilaita. Seuraavaksi oli vuorossa joukkueiden jako ja lajien esittely. TAMKin opiskelijoista muodostettiin viiden hengen joukkue ja pääsimme kilpailemaan mielenkiintoisissa lajeissa paikallisia opiskelijoita vastaan. Valitettavasti kisat jäivät osaltamme kesken, koska aikataulu patisti meitä jo seuraavaan paikkaan. Tunnelma oli kuitenkin korkealla ja tarjosimme itänaapurille hyvän vastuksen!

Huomionarvoista toiminnassa oli se, kuinka oppilaat olivat aidosti innostuneita tapahtumasta. Tapahtuma oli hyvin järjestetty ja koordinoitu, lisäksi aktiviteetit olivat erittäin mukaansatempaavia. Tapahtumaa järjestämässä oli paikallinen elämysohjaaja Sergei, sekä joukko vapaaehtoisia nuoria aikuisia. Opimme paljon siitä, minkälaista vapaa-ajan toimintaa on mahdollista järjestää isollekin lapsi/nuoriso joukolle. Tämä ei kysy niinkään upeita puitteita ja resursseja, enemmänkin yhteisöllisyyttä ja ohjaajan tarttuvaa innostuneisuutta tekemiseen. Tämän kaltaista toimintaa tarvitsisimme nuorille lisää Suomessakin. Ulkona olemista, liikuntaa, onnistumisen kokemuksia ja yhdessä tekemisen iloa!

GAME ON

Seuraavana päivänä teimme uuden vierailun koululle. Perillä meitä odottivat innokkaat lapset ja sama herttainen Olga, joka edellisenä päivänä vei meidät urheilukentälle. Meidät saatettiin luokkahuoneeseen, jossa lapsilla oli itse kirjoitetut nimikyltit rinnuksissa ja he kiertelivät esittäytymässä meille englanniksi. Saimme myös omat kylttimme, joihin kirjoitettiin nimet näkyville. Pienen esittäytymiskierroksen jälkeen lähdimme joukolla pihalle, jossa oli aurinkoinen sää ja vielä aurinkoisempi meininki. Aluksi pelasimme polttopalloa pari kierrosta ja sen jälkeen siirryimme pelaamaan suurta suosiota saavuttanutta Tapio’s gamea. Leikin aluksi määriteltiin kolme erillistä aluetta, jotka nimettiin metsäksi, maaksi ja mereksi, myös venäjän kielellä. Tapio toimi pelinjohtajana, joka huusi aina yhden näistä kolmesta alueesta ja leikkijät kipittelivät nopeasti sinne. Voittaja oli se, joka jäi viimeiseksi jäljelle ja häntä heitettiin aina muutaman kerran ilmaan. Näiden pelien lisäksi piirsimme katuliiduilla asfalttiin ja hyppäsimme narua ja ruutua. Innostuipa osa porukasta limboamaankin.

 

Sitten oli aika siirtyä sisätiloihin pistämään päivää pakettiin. Ensin käytiin läpi fiiliskierros, jossa kävi selväksi, että Tapio’s game oli ollut monelle lapselle päivän kohokohta. Fiiliskierroksen jälkeen lauloimme kolmelle lapselle paljon onnea vaan, ensin englanniksi ja sitten suomeksi. Sen jälkeen lapset antoivat meille lahjoja ja oli aika jättää jäähyväiset näille aurinkoisille lapsille. Varmasti he olivat nauttineet päivästä vähintään yhtä paljon kuin me.

Lähdön tunnelmaa

Oli aika siirtyä seuraavaan luokkaan kahville ja tapaamaan jo koulunsa edellisenä vuonna päättäneitä oppilaita. Nämä oppilaat kävivät kuulemma edelleen säännöllisesti koululla kertomassa kuulumisiaan ja auttamassa nuorempia oppilaita. Jokainen kertoi vuorotellen itsestään ja siitä, mitä tällä hetkellä tekee ja mitä tulevaisuudeltaan odottaa. Myös me esittelimme itsemme. Koululla tuntui vallitsevan todella lämmin ilmapiiri ja hyvä henki. Opettaja on selkeästi tärkeä ihminen näiden lasten ja nuorten elämässä. Antoisan päivän jälkeen oli aika lähteä haikein mielin jatkamaan matkaa.

Opettaja Olga ja vanhempia oppilaita

Spasibo, do svidanija!  Terveisin Minna Järvelä ja Jukka Törrö 15SoC