Tutkimusmatka itäiseen naapuriin

Valtio, josta kaikki suomalaiset luulevat tietävänsä paljon. Valtio, jonka ymmärtämiseen ja näkemiseen kymmenen vuotta ei riitä. Se on lähellä, mutta se on silti niin kaukana. Se on Venäjä.

Kun oppilasryhmämme ilmoittautui koulun projektimatkalle, nimeltä Children becoming masters in their own life, kukaan ei tiennyt millaisia kokemuksia meillä kaikilla olisi edessä.  Tapio Salomäen matkassa mitä vain voi tapahtua. Niin meille väitettiin ja osaltaan he olivat oikeammassa kuin uskoivatkaan.

Loistavana tiistai-aamuna koko kuusihenkinen komppaniamme valmistautui lähtöön kohti ääretöntä (no, ainakin lähes ääretöntä) ja tuntematonta. Ensimmäiset silmäykset suureen tuntemattomaan olivat varmasti kaikille pettymys. Voi olla haastavaa uskoa, mutta Venäjälläkin kasvoi puita ja satoi. Viipuria lähestyttäessä kumminkin kaikille alkoi valjeta, että Suomi oli nyt takanapäin. Kun Viipurin linna seisoi mahtavana junamme ikkunan ulkopuolella, kuulin monen pidättävän henkeään. Monille historian kirjoista tuttu linna seisoi nyt siinä aivan lähellä. Tuntui kuin se olisi kuiskinut historian havinaa kertoen esi-isistämme, jotka linnan rakensivat.

Viipuri oli hämmentävä sekoitus kaikenlaisia tunteita ihailusta järkytykseen ja taas takaisin riemuun. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin näin jälkikäteen sanottuna, joukkomme kintereille pääsi joukko mielenkiintoisia veijareita, joita kutsutaan myös nimellä valepoliisit. He ilmeisesti pyrkivät viemään meiltä henkilöllisyystodistuksemme, joka kaikessa jännittävyydessään ei kumminkaan kuulunut suunnitelmiimme, joten jouduimme tuottamaan ”poliiseille” pettymyksen. Kerrankin pääsimme leikkimään tyhmiä turisteja. Haluaisin kertoa, että olimme urheita sotureita ja taistelimme itsemme ulos tilanteesta oikeudenmukaisuudella ja dialogisuudella, mutta ikävä kyllä joudun paljastamaan, että nahkamme pelasti oikein miellyttävä isäntämme Dimitri, joka saapui paikalle upouudella Hyundaillaan, kuin ritari valkealla ratsulla.

Dimitri esitteli meille myös paikallista nuorisotyötä ja saimme tavata henkilökohtaisesti nuorisoryhmiä, joiden taidot heidän omalla alallaan päihittävät hetkellä millä hyvänsä parhaatkin taiteilijat. Samalla Dimitri avasi keskusteluissa meille paikallista nuorten tilannetta ja tapoja, joilla he pyrkivät edesauttamaan nuorten ongelmia. Oli jännittävää nähdä, että maassa, jota pidetään niinkin ihmeellisenä ja erilaisena kuin rakas koti Suomi, oli meidän silti ilo ja kunnia tutustua heidän tapoihinsa vastata haasteisiin, jotka liippaavat niin läheltä omiamme. Muun muassa kesätyösetelit ovat heille arkipäivää siinä missä meillekin.

Miljoonakaupunki Pietarista puhutaan paljon. Sen sanotaan olevan kaunis ja ruma, rikas ja köyhä: täynnä toisensa kumoavia vastakohtaisuuksia. Emme joutuneet pettymään hetkeksikään. Paikalliset olivat suomalaiseen makuun usein hyvin ujoja ja jopa töykeitä, mutta niin monissa tapauksessa myös vilpittömiä, sydämellisiä, vieraanvaraisia ja otettuja vierailustamme.

Ensimmäisenä Pietari-päivänämme Herzenin yliopiston opiskelijat näyttivät meille paljon sellaista, mitä emme osanneet odottaa: valtavan ylitsevuotavaa isänmaallisuutta, mutta toisaalta myös yllättävän heikkoa englannin taitoa, sisukkuutta ja toisten oppilaiden kunnioittamista. Arvostus muiden maiden kulttuureja kohtaan ja samalla myös ylpeyttä omasta isänmaasta. Tulkkien avuilla seminaarissa avautuivat mm. vapaaehtoistyön muodot olympialaisten, veteraanien ja kehitysvammaisten parissa. Ryhmäkeskusteluissa puimme yhdessä sosiaalipedagogisessa hengessä mm. katulasten auttamista niin Venäjällä kuin Mosambikissa.

Torstaina suuntasimme metrolla turvakotiin, jossa lapset olivat valtavan iloisia ja todella viisaita, jopa valveutuneita, ikäisikseen. Oli paljon surua, mutta silti kaikki tehtiin ilon ja mielihyvän loistaessa. Katsoimme yhdessä lasten itsensä Venäjällä, Suomessa ja Tansaniassa kuvaaman videon, jonka jälkeen keskustelimme, keräsimme palautetta ja maalasimme yhdessä kassin unelmia varten. Toisten kunnioittaminen, itsestä huolta pitäminen, pyrkimys parempiin valintoihin elämässä ja kaipuu rakkaiden luokse… Turvatalon lapset ja nuoret jättivät niin puheliaan ryhmämme sanattomaksi.

Iltapäivällä vierailimme koulu 260:ssa, jossa pelasimme vajavaisia taitojamme maksimaalisesti hyödyntäen nuorten kanssa lentopalloa. Ottelun jälkeen loimme musiikkia, leikimme erilaisia vähemmän taitoja vaativia leikkejä ja juttelimme teekupposten äärellä. Vierailimme myös koulun nuorten kanssa läheisellä nuorisotalolla, jonka pihassa näytimme jalkapallotaitomme innokkaille palloilijoille.  

Kaikille meille jäi varmasti paikka sydämeen kaikille niille lapsille ja nuorille, joihin meillä oli suuri etuoikeus tutustua torstain aikana. Kenties suurimman vaikutuksen meihin teki se, kuinka oma-aloitteisia ja myönteisiä lapset ja nuorten haasteistaan ja ongelmistaan huolimatta olivat. Emmekä voi kylliksi ihmetellä ja arvostaa kaikkien tapaamiemme aikuisten arvokasta ja suurta työtä näiden lasten ja nuorten hyväksi. Me Suomessa taistelemme oikeudenmukaisuuden puolesta, mutta niin tekevät sydämelliset ja sisukkaat naapurimme myös Venäjällä.

Kun oli aika palata Suomeen, olivat takkimme tyhjää täynnä. Sen sijaan sydämemme oli täynnä uskoa, rakkautta ja toivoa kohtaamiamme lapsia ja nuoria ajatellessamme. Meidät valloittaneita lapsia ja nuoria ajatellessamme toivo siitä, että kaikilla aikuisilla olisi voimia ja sydäntä jatkaa työtä ja että mekin saisimme mahdollisuuden olla osa kaikkien ihanien ihmisten arkea uudestaan. Koskaan emme heitä unohda.

Nyt on koulu alkanut jälleen ja pieni tutkimusmatkailijakaartimme on hioutunut yhteen kokemiemme seikkailujen ja upeiden kohtaamisten avulla. Meitä yhdistää yksi taskuvarkaus, yksi ruokamyrkytys ja miljoona silmiä avannutta ja ikuisesti mieleen jäänyttä kokemusta. Kun koulussa näkee, kohtaa ja kokee haasteita ja ongelmia, on lohdullista ajatella kaiken olevan mahdollista niin kauan kuin toivoa paremmasta on olemassa edes haaveissa ja unelmissa. Olemmehan me itse nähneet sen. Kuten monen muunkin tutkimusretken jälkeen, kukaan ei palannut samanlaisena takaisin. On aika köyttää laiva satamaan hetkeksi, mutta kaikki meistä tietävät sen, että enää se ei voi jäädä siihen iäksi. Pietariin on tiemme kulkeva uudestaan.

 

Essi ja Tarja