Erään tötsän tarina 11.-14.10.2011

Hän oli osa aivan tavanomaista puuta vielä kolme vuotta sitten. Tuli kuormuri, metsuri, saha ja suuri päättymätön ikävä kotikonnuille. Tuli pimeä, hyinen ja yksinäinen reissu tehtaaseen, jossa hän suli mössöksi ja kiinteytyi muutamaksi pahviarkiksi. Tuli kauppias, rahaa ja rekka-auto, ja pahviarkit päätyivät tamperelaisen kirjakaupan hyllylle.

Lapset elämänsä valtiaksi –kurssi vei jälleen kuusi opiskelijaa ja kuuden Pyynikintien petankkimestaruuden omaavan lehtori Salomäen Pietariin! Ensimmäinen organisaatio, jonka toiminnasta pääsimme kuulemaan, oli Viipurin kaupungin nuorisokomitean ylläpitämä internetkahvila, joka toimi myös etsivän nuorisotyön tukikohtana. Paikan etsiminen kävi ryhmällemme työstä, mistä huomasimme, että paikalliset eivät ainakaan vielä olleet perillä kyseisen paikan sijainnista saati olemassaolosta. Lähes tunnin harhailun ja muutaman puhelun jälkeen istuimme vaatimattomat neliöt tehokkaasti hyödyntävässä kellaritilassa, joka tarjoaa nuorille matalan kynnyksen mestan tulla viettämään aikaa ja käymään netissä kaduilla notkumisen sijaan. Paikalla on aina nuorisotyöntekijä, joka niukkojen resurssien mukaan järjestää nuorille retkiä ja kiertelee kaupungilla kertomassa kahvilan olemassaolosta nuorille, jotka saattaisivat hyötyä kupposella piipahtamisesta. Ongelma kuitenkin on tilan ja rahoituksen pienuus, sillä vain murto-osa tukea tarvitsevista nuorista pääsee avun piiriin. Toiminnan tavoitteina on lisätä nuorten yhteisöllisyyttä, kannustaa terveellisiin elämäntapoihin ja luoda heille turvallinen ympäristö, mitä koti ei välttämättä heille tarjoa.

Tuli TAMK, Tapio Salomäki ja OJ V3043-11. Tuttavallisemmin Lapset elämänsä valtiaiksi –kurssi ja joukko nuoria, innokkaita opiskelijoita päämääränään äiti Venäjä! Pahviarkit tunsivat pitkästä aikaa kuinka sormi viiletti heidän viileitä, kuivia pintoja pitkin vaikka monet lapset olivat jo kuukausia ihastelleet heidän tarjoamia mahdollisuuksiaan.

Nuorisokahvilaan tutustumisen jälkeen tulkkeinamme toimineet kaksi venäläistä tyttöä lähtivät opastamaan meidät seuraavaan kohteeseen, joka oli äitien ja lasten päiväkeskus.  Tässä vaiheessa rinkat alkoivat jo painamaan hieman ja nälkä kurni vatsassa, mutta se ei joukkoamme haitannut.  Taas meidät otettiin mitä ystävällisimmin vastaan ja jälleen kerran saimme eteemme höyryävää teetä, joka onneksi lämmitti mukavasti.

Keskus oli hienossa vanhassa talossa, joka oli sisustettu kodikkaasti ja seiniä koristivat lasten piirustukset, valokuvat sekä askartelut. Emäntänämme toimi päiväkeskuksen johtaja, joka kertoi mielenkiintoisia asioita keskuksen toiminnasta. Äitien ja lasten keskuksen periaatteena on tukea vanhemmuutta ja äidin jaksamista, sekä lapsen kehitystä. Keskuksessa pääsee juttelemaan ammattilaisten kanssa ja saa vertaistukea muilta äideiltä. Se tarjoaa myös ohjattua toimintaa. Johtaja kertoi naisten roolista venäläisessä kulttuurissa ja siitä, kuinka liian usein kaikki kodin ylläpitoon liittyvät asiat kasaantuvat naisten harteille, lastenkasvatus mukaan lukien. Sen takia keskus pyrkii antamaan ohjeita ja valistusta, etteivät esimerkiksi lapset jäisi ilman koulutusta.

Mielestämme äitien ja lasten keskus tekee erittäin tärkeää työtä. Saimme myös erittäin hyvää keskustelua aikaiseksi johtajan kanssa myöhemmästäkin yhteistyöstä. Koimme, että tällainen työ voisi hyvin kiinnostaa tulevaisuudessa, sillä samantapaiset ongelmat koskevat kaikkia äitejä ympäri maailmaa.

Olisimme mielellämme jääneet pidemmäksikin aikaa tutustumaan äiteihin ja lapsiin, mutta aikataulumme vei eteenpäin toiseen paikkaan.  Kuljimme kauniin puiston läpi, jossa bongasimme myös Alvar Aallon suunnitteleman Viipurin kirjaston. Yllätykseksemme yhytimme seuraavan kohteemme heti ilman suurempia etsintöjä. Se oli nuorisoklubi, joka sijaitsi epämääräisellä sisäpihalla kellarikerroksessa. Silmiin pisti edelliselle Viipurin reissulle osallistuneen opiskelija Villen tekemä graffiti, joka herätti suurta ylpeyttä meissä jokaisessa.

Ylös, ulos ja ulkomaille! Rivakka aamuherätys ja pahviarkit... hetkonen, mitäs heille tapahtui?! Heidät... palautettiin yhteen! Heidät kiedottiin yhdeksi rullaksi! Vuosien jälkeen heillä oli taas kokemus ylväästä ryhdistä ja lämpimästä yhtenäisyydestä. Eräs opiskelijoista risti heidät ”Tötsäksi”. Kaikki pahvit eivät allekirjoittaneet tätä halventavaa nimitystä.

Nuorisoklubi oli vapaa-ajan viettopaikka, jonne nuoret saavat tulla harjoittamaan tanssitaitojaan. Näimmekin potentiaalisia lupauksia tanssimassa musiikin tahtiin, ja pääsimme itsekin kokeilemaan tanssitaitojamme. Erityisesti meidät sai haukkomaan henkeämme nuoret pojat, jotka breikkasivat todella taitavasti. Kukaan ei kovin hyvin osannut englantia, mutta musiikki ja liikkeet puhuivat puolestaan. Oli hieno nähdä nuorisoklubi, jossa toimittiin nuorten ehdoilla ja ilmapiiri oli rento.

Pietariin saavuttua meinasi käydä hassusti: Tötsä unohdettiin junaan! Vastuuntuntoiset opiskelijat olivat jo kahvilassa vesiherahdukset kielillään kun joku sentäs suvaitsi muistaa pahvienkin olemassaolon. Armoton kilpajuoksu aikaa ja kielimuurin ja mekaanisten porttien takana olevia virkailijoita vastaan tuotti kuitenkin tuloksen: juna ei ollut lähtenyt vielä ja Tötsä pelastui!

Torstaina suuntasimme piknikille koulu 260:n Olga Kazakovan opettaman luokan kanssa. Ajatus oli ihana vaikka sää kostea. Meille oli kerrottu etukäteen, että tulisimme tekemään jotain yhdessä lasten kanssa, mutta temppurata mikä meille oli järjestetty yllätti ja hauskutti kaikkia osanottajia!

Olimme hämmästyneitä, että ensimmäinen peli meni niin hyvin piikku kielimuurista huolimatta. Koska lähdimme luomaan suhdetta ensimmäisessä pelissä ilman yhteistä kieltä, oli mukava nähdä, että kykenimme kommunikoimaan eri tavoin. Kaikki oppilaat toimivat joukkueena ja auttoivat toisiaan. Ainoa asia mikä mietitytti oli joukkueiden jako, joka tapahtui kahden kapteenin jakaessa luokan omiin kaveriporukoihinsa vähemmän suosituimpien jäädessä viimeisiksi valituiksi. Herkässä kasvuvaiheessa jokaisen liikuntatunnin jämäpalana oleminen on omiaan tekemään ihmeitä itsetunnolle.

Joka tapauksessa rastirata, joka piti sisällään velmun köysiradan, lankuilla tasapainoilua, teltan kokoomisen ja nuotion sytyttämisen, oli erittäin mukava ja ratkiriemukas! Nuotion sytyttäminen olikin meille suojelluille suomalaisille jännittävää katseltavaa kun 12-vuotiaat natiaiset leikkivät sytkärillä ja hoitivat tulen kuin ammattilaiset. Tämä oli mielenkiintoinen huomio ja heidän tapansa on ilmiselvästi, että on tärkeää opettaa nuoret käsittelemään tulta eikä olettaa, että aikuiset tekevät sen heidän puolestaan.

Päivän aikana pelasimme myös jalkapalloa, krokotiiliä ja naruhyppyä. Toiminta oli hupaisaa, tarjonta maistuvaa (Olgan minttutee on mainittava, очень вкусно!) ja koko seikkailupiknik oli kerrassaan valloittava. Tämän jälkeen menimme luokan mukana paikalliseen nuorisokeskukseen. Oppilailla tuntui olevan enemmän kunnioitusta opettajaan kuin Suomessa, sillä oli ilo huomata, että oppilaat jälleen auttoivat opettajia valmistelemaan pöydän ja teen. Vaikka tilaa ei ollut paljon, riitti tuoleja, teetä ja kakkua kaikille. Kaiken kukkuraksi oppilaat näyttivät meille tien takaisin bussipysäkille ja kertoivat missä jäädä pois bussista.

Päivä oli sateisa ja kolea mutta myös  ikimuistoinen! Toivomme todella, että voimme jatkossakin pitää yhteyttä ja ylläpitää ystävyyttä koulun 260 kanssa.

 

Kurja sää yllätti matkalaiset. Tötsä, vailla emopuunsa vankkaa kuorta, oli musertua henkisesti ja muhennoitua fyysisesti pietarilaisen saastesateen voimasta. Ihmisten hoksottimet kuitenkin toimivat ja heidän tuntosarvet paikallistivat läheisen kukkakaupan, jossa Tötsä puettiin arvoiseensa, koreaan suojapaperiin.

Täpärästä junapelastuksesta ja upeasta sadetakistaan otettuna Tötsäkin päätti kantaa kortensa kekoon tiiminsä puolesta. Hostelli, jossa matkalaiset aikoivat yöpyä, tarjosi alennuksen kahdeksan matkustajan ryhmälle. Heitä oli vain seitsemän... kunnes Tötsä hihkaisi ja intti olemassaolollaan itsestään heille kahdeksannen henkilön ja täten pienensi köyhien opiskelijoiden budjettia edes rahtusen. Kiitämme.

Perjantaina, viimeisenä matkapäivänämme, jonka piti olla Pietarin kulttuuriin tutustumiseen varattu, menimmekin keskiviikolta aikatauluongelmien vuoksi siirtyneelle turvatalo Trancit -visiitille. Olimme ensimmäistä kertaa koko matkan aikana perillä ajoissa (itse asiassa kymmenen minuuttia etuajassa), minkä ylpeinä ikuistimme valokuvin. Tapsa kuitenkin palautti meidät maanpinnalle kertomalla, että venäläisessä kulttuurissa etuajassa saapuminen on jossain määrin jopa paheksuttavaa, sillä vieras saattaa tällöin saapua ennen kuin hänet ollaan valmiita ottamaan vastaan. Turvatalon johtajatar tulikin prikulleen sovitusti tasalta noutamaan meidät työhuoneeseensa, jossa hän selitti meille turvatalon toiminnasta ja lasten kohtaloista byrokratian rattaissa. Hän kertoi turvatalossa olevien lasten olevan iältään 4—17-vuotiaita ja tulevan mistä tahansa Venäjän kolkasta sekä muilta mantereilta, muun muassa Afrikasta. Turvatalossa vietetty maksimiaika on yksi vuosi, jonka aikana viranomaiset pyrkivät selvittelemään, mistä lapsi on kotoisin ja voiko häntä sinne palauttaa. Jos ei, hänelle etsitään paikka pietarilaisesta lastenkodista. On sanomattakin selvää, että lasten taustat ovat pahimmillaan hyvin traumaattisia orvoksi jäämisestä lapsiprostituutioon.

Leikkikäämme! Olimme valmistelleet monipuolisen leikkien kavalkaadin. Tanssimme, lauloimme, piirsimme emmekä antaneet kielimuurin haitata menoa. Leikeillämme yritimme luoda yhteistyön henkeä ja yhdessä tekemisen hauskuutta sekä tuoda esiin lapsen omia mielenkiinnon kohteita, unelmia ja vahvuuksia. Tämä ei ollut kaikille lapsille helppoa mutta arkailevistakin saimme joitakin osallistumaan yksinkertaisesti vain kävelemällä luokse ja ojentamalla käden. Turvatalon vanhin nuorukainen, 17-vuotias Andrei, toimi nuorempien isovelihahmona opastaen ja kannustaen heitä leikeissä ja rohkaistui jopa esittämään venäläisen kansanlaulun. Opettajakin irtaantui perinteisestä opettaja-oppilas-hierarkiasta heittäytymällä mukaan tanssin pyörteisiin.

Tötsä pääsi vihdoin ulos kuorestaan Trancitissa, ja sille turvatalon nuoret saivat piirtää pienissä ryhmissä unelmakaupunkinsa haluamillaan tavoilla. Eräällä muksulla oli vaikeuksia keksiä mitä piirtää, paperille hän oli saanut aikaiseksi vain pienen keltaisen auringon:

                Aikuinen: ”Mistä asioista tykkäät?”

                Lapsi: ”...”

                Aikuinen: ”Mitä tykkäät tehdä? Mikä on lempiruokasi?”

                Lapsi: ”Jäätelö.”

                Aikuinen: ”Mitä jos piirtäisit iiiiiiiison jäätelötötterön?”

                Lapsi: ”Ei jäätelö ole suuri unelmani.”

Tämän jälkeen hän piirsi auton. Ja vielä suuremman keltaisen auringon. Pahviarkit, nyt jälleen levitettyinä ja eroteltuina toisistaan, nähdessään lasten onnelliset ilmeet, tajusivat, että elämässä on muutakin kuin he ja heidän yksi ainut kotipuunsa. Tötsä oli löytänyt uuden kotinsa.

Blogi on teknisesti rahtusen myöhässä mutta sisällöllisesti alati pätevä. Nämä reissut avartavat. Oppimiskokemuksia voi vaihtaa milloin tahansa, ja kodin määritelmää on hyvä laajentaa kun on kyseessä Pietarin turvatalo tai ihan supisuomalainen lastensuojelua työllistävä ongelmakoti. Liian usein Suomessa unohdumme omaan hyvinvointiimme ja tavoittelemme asioita, jotka Venäjän kokemusten jälkeen tuntuvat hyvin pieniltä. Tärkeän sisältönsä lisäksi muutaman päivän matka Venäjälle antaa erittäin hyvää kokemusta matkustamisesta ja siitä, että kaikki ei aina matkalla menekään niin kuin pitäisi. Se rakentaa siis meistä matkailijoita, jotka ovat tottuneet selviytymään olosuhteissa kuin olosuhteissa ja mukautumaan kaikenlaisiin projekteihin kaikenlaisten ihmisten kanssa.

Emme usko, että voisi olla parempaa tapaa ymmärtää asiakaskuntaamme. Vaikka elämmekin erilaisissa yhteiskunnissa, niin tietyt samat ongelmat ja tarpeet ovat samat ympäri maailmaa. Kotinsa syystä tai toisesta menettäneille on toivo uuden kodin lämmöstä hauras, haastava puhaltaa uuteen liekkiin mutta elintärkeä  saavutus elämän nurjaa puolta maistaneen lapsen tulevaisuuden kannalta.

Susanna Ahonen, Sannamari Annila, Eliisa Kopra, Kalle Kuusniemi, Iina Nummi