PIMEÄSSÄ SUOMALAISETKIN PUHUVAT

Tämän kevään ”The Dark Café” eli Pimeä kahvila organisoitiin jo kolmannen kerran yhteistyössä Tampereen seudun näkövammaiset ry:n kanssa.

Kahvila oli koko ajan lähes tupaten täynnä ja palautteissa kävijät kertoivat mm että ” huippu kokemus”, ”Rauhoittava, ei pimeän pelko iskenyt”,

Kiitos kokemuksesta! Oli erittäin avartavaa astua uudenlaiseen maailmaan! Palvelu oli loistavaa!” Kertoipa joku, että kahvittelu oli ”silmiä avaava” kokemus.

Puheensorina oli komiaa kuultavaa. Kuin olisi istunut espanjalaisessa kahvilassa.

Erityiskiitokset menivät palautteessa myös loistaville tarjoilijoille Susannalle, Tuukalle sekä  salipäällikkö Sarille. Pimeässä kahvilassa fysioterapia-opiskelijat Julia Linhdholm ja Kaisu Virtanen

järjestivät erinomaisen  -vain rohkeille tarkoitetun- rentoutuksen.  Ja mikäpä oli kahvilassa työskennellä, sillä se oli nyt täysin pimeä. Kiitoksia  kiinteistöinsinööri Juha Tiaiselle.

Kahvilan ulkopuolella ahkeroivat sosionomi-opiskelija Jyri Mytkäniemi ja Tampereen seudun näkövammaisten yhdistyksen esittelijä ja sisätilassa Ivan Alvaro ja Rassult Assane.  

Tästä on hyvä jatkaa. Seuraavan kerran avaamme kahvilan syksyllä iltojen pimennettyä.

Iloisia kahvittelijoita ja järjestelijöitä.

Takarivissä oikealla  Ivan ja vasemmalla Rassult (mosambikilaiset  vaihto-opiskelijat)

Keskirivissä oikealla Susanna, Tuukka ja Sari

Edessä oikealla Julia ja Kaisu

Tapio Salomäki

Neljä näkökulmaa sosionomin ammattiin!

Oletko koskaan miettinyt, että mikä ihme se sosionomi oikein on? Oletko kenties hakemassa alalle, mutta sinulta puuttuu vielä se viimeinen tieto siitä, mihin olet ryhtymässä? Vai oletko jo alalla ja haluaisit tietää muiden kollegoidesi näkemyksiä? Oli kysymyksesi mikä hyvänsä, nyt siihen tulee vastaus. Seuraavaksi luvassa neljän sosionomiopiskelijan tarina. 

 ”Olen Sami, 33-vuotias viimeisen vuoden sosionomiopiskelija aikuispuolelta. Harjoittelut ovat jo takana ja nyt minua työllistävät tutkimusmenetelmien opinnot ja oppari.

Sosionomin voisi lyhykäisyydessään määritellä arjen ammatilliseksi asiantuntijaksi ja kenttätyön ammattilaiseksi. Mielestäni tärkeintä työssä on tuoda asiakkaiden ääni kuuluviin. Asiakkaan kanssa ei istuta eri puolilla vaan samalla puolen pöytää. Näin mä sen kiteyttäisin.

Käsitys sosionomin ammatista on muuttunut koulutuksen myötä, kun alussa ajattelin jatkavani varhaiskasvatuspuolella, mutta matkan varrella ajatukset ovat kuitenkin muuttuneet. TAMK avaa ovia moneen suuntaan. Nykyään pystyn hahmottamaan koko kentän, mutta sen eteen on kyllä jouduttu myös pakertamaan. Mielestäni kokonaisuuden hahmottaminen on erittäin tärkeää ja sitä tulee osata tarkastella kriittisin silmin.

Sosiaalialalla parasta on ihmisten kanssa tehtävä työ; se on paitsi rikasta myös haastavaa. Kun on päässyt tietynlaiseen asemaan, se antaa myös mahdollisuuden vaikuttaa asioihin oikeasti. Kehittämisen paikkoina näen rakenteet, joita täytyisi järisyttää entistä enemmän sekä hierarkian, joka tuolla kentällä kummittelee. Edelleen tuijotetaan omaa ruutua, eikä nähdä sitä yhteistä maalia. Pitäisi olla enemmän yhteisiä tavoitteita; yhteinen maali eli asiakkaan etu. Myös sosionomin palkkaa tulisi nostaa.

Väitän, että muutosta on tulossa, kun ikäryhmät kentällä vaihtuvat. Ihmiset, jotka käyvät tällä hetkellä koulua ovat puhuneet muutoksista, joten toivotaan, että se siirtyy pian myös sosiaalialan kentälle. Paljon on toimivia työyhteisöjä, mutta paljon on vielä parantamistakin. Mielestäni varhaiskasvatuksen kentällä tarvitaan niin opettajia kuin sosionomeja, ja ihanne tilanne olisi, että lastentarhanopettaja ja sosionomi toimisivat työparina. Sosionomi taitaa palvelunohjauksen ja tietää mihin ohjata, jos siihen on tarvetta. Tämä on tärkeää varsinkin varhaiskasvatuksen kentällä, sillä varhaiskasvatus vaikuttaa kaikkeen ja se on todella ennaltaehkäisevää työtä. Varhaiskasvatuksessa on mahdollisuus puuttua perheen oloihin ja mielestäni sitä pitäisi pystyä tekemään paremmin. Koko varhaiskasvatuslakia pitäisi muuttaa.

Mihin haluaisin työllistyä? Työtarjouksia on tullut lastentarhanopettajan sijaisuuksiin: minua on pyydetty viemään sinne osaamistani. Myös lastensuojelu kiinnostaa. En osaa sanoa mikä musta tulee isona, mutta kaikki ovet ovat avoinna.

Sosiaalialalle kannattaa hakea ihmisen, joka haluaa tehdä töitä toisten kanssa: tulee omata halua auttaa ja saada haasteita. Opiskelukaverit ja kentällä työskentelevät ihmiset ovat huippuporukkaa ja työ mahdollistaa laajat verkostot. Lisäksi työllistyminen on lähes 100 %, mikä on mielestäni hyvä asia - suurin osa työllistyy jopa ennen valmistumista! Opiskelu töiden ohessa on ainakin omalla kohdallani ollut todella joustavaa. Aikuisopiskeluraha on huippu juttu, sillä se mahdollistaa opiskelun myös aikuisiällä."

----------------------------------------------------------------------------------------------

”Olen Joona, 25-vuotias sosionomikoulutuksen tokaluokkalainen. Mielestäni sosionomilla on paljon vaihtoehtoja työllistymiseen. Sosionomi voi tehdä aika paljon erilaisia asioita eri ihmisryhmien parissa ja minua itseäni erityisesti kiinnostaa kriminaalityö, jossa ihmisiä liitetään takaisin yhteiskuntaan.

Käsitys sosionomin työnkuvasta on muuttunut opintojeni edetessä, sillä minulla ei ollut aloittaessa siitä hirveästi käsitystä. On ollut harjoitteluita, joissa on sitten käytännössä nähnyt miten sosionomi toimii.

Sosiaalialalla parasta on se, että erilaisia erikoistumisvaihtoehtoja on paljon. Erilaisille ihmisille löytyy yhtä paljon erilaisia paikkoja kuin on ihmisiä ja niiden suhteen saa vapaasti valita. Töitäkin tältä alalta pitäisi löytyä. En osaa sanoa, mitä juuri sosiaalialalla tulisi kehittää, sillä joka alalla on jotain kehitettävää. Esimerkiksi lastensuojelussa on resurssipula ja muilla aloilla sitten jotain muuta. Muutamia opetettavia kursseja voisi kuitenkin miettiä alusta asti uudelleen.

Itse haluaisin tulevaisuudessa työllistyä joko kriminaalityöhön tai päihde- ja mielenterveyspalveluihin kuten A-klinikka tai K-klinikka. Myös nuoriso- ja aikuissosiaalityö kiinnostavat. Sosiaalialalle hakeminen riippuu toki ihmisestä, mutta jos haluaa että työllä on merkitystä ja asioihin voi vaikuttaa, niin täällä on aika paljon mistä valita."

----------------------------------------------------------------------------------------------

”Olen Sanni, 28-vuotias Kolmannen vuoden sosionomiopiskelija. Valmistun keväällä 2016. Sosionomi työskentelee ihmisten kanssa, sekä ihmisten ja yhteiskunnan hyväksi. Kuvailisin sosionomia vaikuttajaksi, ymmärtäjäksi.

Kouluun hakiessani en tiennyt tarkasti, mikä sosionomi on, mutta ajattelin sosionomin olevan yhteiskunnallinen toimija. Näkemykseni sosionomin ammatista on tarkentunut koulutuksen aikana. Sosionomi voi tehdä työkseen melkein mitä tahansa!

Parasta sosiaalialalla on monipuolisuus ja se, että voi hyödyntää ihan kaikkia itsellä olevia taitoja. Itse haluaisin työllistyä taidekasvatuksen projekteihin tai ulkomaille.

Sosiaalialalla työ on emotionaalisesti ja sosiaalisesti haastavaa, ja siksi palkkausta pitäisi parantaa. Työmenetelmiä tulisi kehittää luovien menetelmien suuntaan, sillä taiteelliset ja keholliset menetelmät laajentavat vaikeiden asioiden työstämiskeinoja valtavasti.

Sosiaalialalle kannattaa hakeutua, koska opintoihin voi sisällyttää kaikkea kivaa tekemistä, mistä saa opintopisteitä. Voi esimerkiksi järjestää työpajan sarjakuvafestareilla, tehdä luokkaretken Bremeniin tai lähteä ulkomaille vaihtoon.”

------------------------------------------------------------------------------------------

 ”Olen Vilma, 21 vuotta. Olen ensimmäisen vuoden sosionomiopiskelija.

Koska työllistymismahdollisuudet ovat laajat, on mahdotonta luetella tarkkaa listaa sosionomin työtehtävistä. Niihin voi kuulua esimerkiksi erilaisten ryhmien ohjaaminen tai arjessa tai siihen liittyvissä ongelmissa auttaminen. Sosionomin voisi määritellä sosiaalialan ammattilaiseksi, jonka tehtävä on auttaa asiakastaan kulkemalla tämän rinnalla.

Olen saanut vähitellen tarkempaa kuvaa siitä, mitä sosionomin työnkuva tarkoittaa käytännössä. Erityisesti harjoittelut ovat osoittaneet sen, kuinka laaja-alaista osaamista sosionomin työ vaatii. Olen myös alkanut hahmottaa, kuinka erilaisia työnkuvia yhden ammattinimikkeen alle mahtuu. Juuri päättyneen lastensuojelulaitoksessa suoritetun harjoittelun takia lastensuojelu on tällä hetkellä vahvimpana mielessä. Tahdon kuitenkin pysyä opintojen aikana mahdollisimman avoimena kaikenlaisille alan työmahdollisuuksille.

Sosiaalialalla toimintaa tulisi kehittää enemmän ennaltaehkäisevään suuntaan, mikäli se on resurssien puolesta mahdollista. Myös realistisemman julkisuuskuvan luominen alasta, esimerkiksi ihmisten käsitys lastenkodeista tai sosiaalityöntekijöistä, olisi tärkeää, sillä yksittäiset työntekijöiden toimet saavat jatkuvasti osakseen kritiikkiä.

Mielestäni sosiaalialan perimmäinen tavoite, hyvinvoinnin lisääminen sosiaalisiin ongelmiin puuttumalla, on itsessään arvokkainta alassa. Työnteon näkökulmasta arvostan laajoja työllistymismahdollisuuksia ja mahdollisuutta tehdä työtä, jolla on tarkoitus.

Työn tarkoituksena on auttaa ihmisiä, mikä jo itsessään on mielestäni painava syy hakea alalle. Lisäksi ihmisten kanssa tehtävä työ ja asiakaslähtöisyys tuovat työpäiviin vaihtelua ja mahdollisuuksia haastaa itseään. ”

Tekstin ja haastattelut ovat totetuttaneet SOS16C2-ryhmä osana kolmannen vuoden ammatillisen kasvun opintoja.
ks. myös   SOPU ry:n blogi

TAMKin sosionomiopiskelijat Virroilla: Kolmannen sektorin ohjaajien haasteet ja kokemukset esillä

Aikuisohjaajat kokevat ohjaustyössään monenlaisia haasteita. Ohjattavat eivät ole samasta puusta veistettyjä. Jokainen ryhmä ja jokainen päivä on erilainen. Taitavinkin ohjaaja kokee toisinaan riittämättömyyden tunnetta, kaipaa vertaistukea ja haluaa kouluttautua lisää.

Järjestökentän ohjaajista osalla on työhön vaadittava pedagoginen koulutus, toiset ponnistavat onnistuneesti innostuksen ja maalaisjärjen voimalla. Joku toimii palkattuna tai osa-aikaisena työntekijänä, toiselle ohjaaminen on palkaton, mutta innostava harrastus. Yhteistä kaikille on kuitenkin suuri motivaatio, halu toimia ohjaajana.

Ohjaajien haasteisiin ja kokemuksiin paneuduttiin Virroilla tämän viikon torstaina ja perjantaina suurella innolla. Workshop-tyyppinen tapahtuma on osa TAMKin hankevalmistelua, josta vastaa lehtori Heli Antila Virtain toimipisteestä. Ensimmäisen workshopin painopistealueeksi valittiin nuorten ja lasten ohjaaminen ja jatkoa on luvassa.

Workshopin ideoinnista ja toteutuksesta vastasi TAMKin sosionomiopiskelijoiden ryhmä lehtori Tapio Salomäen johdolla. Mukana oli myös kaksi vaihto-oppilasta Mosambikista.

Opiskelijoilla oli hyvin hallussa kohderyhmän tuntemus, sillä innostunut keskustelu virisi jo alkuminuutteina ja päivän anti oli todella loistava. Osallistujat pitivät tilaisuutta myös hyvänä verkostoitumisena itse hanketta varten.

Sosionomiopiskelijat vierailivat myös Virtain lukiossa ja saivat houkuteltua muutaman lukiolaisen perjantaipäivän palautepalaveriin. Myös Tredun Virtain toimipisteen lähihoitajaopiskelijoita opettajineen saapui kuulemaan ja kommentoimaan workshopin antia perjantaiksi. Näin paikallisten nuorten omakin ääni saatiin kuuluville.

– Mielestäni on tärkeää kuulla jo valmisteluvaiheessa myös ohjaajakentän ääntä. Kokemusten ja toimivien käytäntöjen jakaminen on ensiarvoisen tärkeää, onhan kaikilla toimijoilla taustasta ja toimialasta riippumatta yhteinen tavoite, kertoo Antila.
Sosionomiopiskelijoiden tulo Virroille järjestyi Salomäen ja korkeakouluasiamies Helena Kairamon aiempien yhteisten projektikokemusten seurauksena. Vastaavanalaista yhteistyötä on tarkoitus viritellä lisääkin.

– Workshopista saimme luovin keinoin löydettyä yhdessä virtolaisten nuorten ja ohjaajien kanssa arvokasta tietoa nuorten maailmasta. TAMKin sosionomiopiskelijoiden workshopin suunnittelu ja toteutus tarjosivat hienoja oppimiskokemuksia. Tämä vahvistaa käsitystä autenttisissa oppimisympäristöissä toimimisen tärkeydestä. Ja mikä parasta; projektia ollaan jatkamassa syksyn mittaan, kertoi Salomäki.

kirjoittanut Heli Antila

projektimatka Tartoon 2-7.12.2014.

Olen työskennellyt kotihoidossa lähihoitajana 15-vuotta ja nyt syksyllä alottanut sairaanhoitajan opinnot Tamkissa monimuotoisena. Hain projektiin mukaan spontaanisti ja kuullessani päässeeni porukkaan, iski paniikki. Kysymyksiä riitti! Kuinka pärjäisin matkassa muiden ollessa sosiaalipuolen opiskelijoita ja ehkä jo opinnoissaan pidemmälläkin kuin itse olen. Osaisinko toimia tilanteiden vaatimalla tavalla ja kuinka sosiaali - ja terveyspuolen erot näkyisivät toimintatavoissamme. Huoli osoittautui turhaksi.

Matkaa tehdään suomalaisella sisulla ja taidolla. Ensikertalaiset selviävät tavallisella, konkarit Hornalla ja alumnit tarvitsevat merimiesten juttuja.

Matkaan lähtenyt porukka sulautui ryhmäksi todella nopeasti ja kaikkien suuri motivaatio projektia kohtaan näkyi ja tuntui. Oli opettavaista kuulla sosionomi-opiskelijoiden opinnoista ja itse jakaa terveyspuolen asioita. Meitä sairaanhoitaja-opiskelijoita oli porukassa kaksi. Myös tutustumispaikat osoittautuivat monipuoliseksi. Kyse ei ollut pelkästään sosiaalipuoleen liittyvistä ongelmista vaan erilaiset sairaudet ja tartuntatauditkin tuli käsiteltyä. Oli hienoa huomata, että vaikka opintomme ovat kovin erilaisia, on ihmisten auttamisen halu ja avoimuus uutta kohtaan meitä kaikkia yhdistävä tekijä. Saimme aikaiseksi mahtavia keskusteluja tulevista eri työvaihtoehdoista, monenlaisista työkokemuksista ja kansainvälisyys oli porukalle lähellä sydäntä.

 Itselle oli todella avaavaa huomata ihmisten kykenevän ylittämään itsensä tilanteissa, jotka sitä vaativat ja kaikki laittoivat itsensä likoon. Projektiin osallistuminen tuntui olevan lahja, eikä vähiten porukan vetäjän innostuksen vuoksi. Projektia johtaneen Tapion sitoutuminen ja innostus projekteihin on valtavaa ja se todella tarttuu. Tästä reissusta jäi itselleni pelkästään hyvä fiilis ja suuri halu kokea vielä opintojen aikana jotain vastaavaa. On kasvattavaa mennä omien rajojen yli ja tällainen kirjava projekti, sekä ryhmä, antaa varmasti jokaiselle uusia eväitä tulevaisuuden opintoihin ja työelämään.

Heli Teisko

Hoitotyön-opiskelija

MÄE KODUN LASTENKOTI

Kävimme lyhyellä vierailulla Mäe Kodun lastenkodissa Tarton keskustan kupeessa. Mäe Kodussa jokaiselle lapselle on omat ”perheensä”, joissa kussakin on omat työntekijät ja eri-ikäisiä lapsia. Lapset asuvat lastenkodissa pääsääntöisesti pitkäaikaisesti, elämäntilanteesta riippuen. Mäe Kodun toimintaa ohjaavat arvot pohjautuvat tasa-arvoiseen ja lämminhenkiseen kasvatustapaan ja yhdessä kasvamiseen. Pitkäaikainen asuminen voi tarkoittaa sitä, että lapsi voi asua Mäe Kodussa vielä täysi-ikäisenäkin – sehän on lapsen koti ja asua saa niin pitkään kun tarvitsee.

Vierailumme aikana paikalla oli vain pari lasta, joten tällä kertaa emme päässeet näkemään taloa täydessä touhussa. Työntekijät kuitenkin kertoivat lastenkodin periaatteista, joten talon tavat tulivat jollakin tapaa kuitenkin tutuiksi. Keskustelu käytiin viron kielellä, joten samalla tuli opittua hieman lisää viron kieltä ja oivallettua, että suomalaisena sitä on suhteellisen helppo ymmärtää, vaikka joka sanan merkitystä ei tietäisikään.

TARTON LASTEN TURVAKOTI

Matkamme viimeinen etappi oli lasten turvakoti Tartossa. Turvakoti on väliaikainen asuinpaikka lapsille (tai äideille yhdessä lastensa kanssa), jotka ovat tulleet kaltoinkohdelluiksi eivätkä voi asua kotona. Paikka on auki ympäri vuorokauden, eli lapsia saattaa tulla sisään milloin vain.

Juhlavalmisteluja + lopputuloksen tsekkausta

Päivän ohjelmaan kuului joulujuhla, johon olimme valmistelleet oman esityksen. Tuomisina meillä oli lapsille leluja ja vaatteita, jotka oli tarkoitus jakaa lahjapaketteina illan juhlassa. Päivä alkoikin lahjojen paketoinnilla, jossa riitti puuhaa aamupäiväksi. Ohjelmaan kuului myös pipareiden leipomista lasten kanssa. Kommunikointi leipomisen lomassa sujui mukavasti suomen, viron ja elekielen sekoituksella. Olennaista oli yhdessä tekemisen ilo ja jaetut hymyt yli kielimuurien.

Sankarit-näytelmän väki esiintymisvalmiina

Tarton lasten turvakodin juhlaväkeä. Joulupukki on Se ainoa oikea

Ilta huipentui joulujuhlaan, jossa meillä oli ensimmäinen esitysvuoro sisältäen lelut-aiheisen näytelmän. Lavalla nähtiin muun muassa robotti, jongleeraava jänis sekä Turtles-mutanttikilpikonna. Turvakodin väen esityksestäkään ei vauhtia ja tunnelmaa puuttunut, ja juhlan päätteeksi paikalle saapui tietenkin joulupukki lahjoja jakamaan. Lopuksi meillä oli aikaa syödä herkkupöydän antimia sekä viettää aikaa talon väen kanssa. Päivästä turvakodilla jäi päällimmäisenä mieleen lämminhenkinen, välittävä tunnelma henkilökunnan sekä lasten ja nuorten välillä. Juhlassa olivat mukana suomalaisesta käytännöstä poiketen myös työntekijöiden perheet ja lapset. Oli hienoa huomata myös yhteisestä ohjelmasta välittynyt riemu ja innostuneisuus sekä lasten avoin ja utelias suhtautuminen meitä vierailijoita kohtaan. Varsinaisen juhlaohjelman jälkeen istuimme lasten ja työntekijöiden kanssa lattialla ja kuuntelimme vapaaehtoistyöntekijöiden soittamaa musiikkia. Lapset leikkivät ja tunnelma oli lämmin. Haikein mutta hyvin mielin päätimme päivän yhteisellä illanvietolla turvakodin henkilökunnan kanssa.

Sosiaaliala haastaa TAMK:in pohtimaan

Projektiluontoinen oppiminen aidossa, monikulttuurisessa ympäristössä moniammatillisen tiimin kanssa on korvaamattoman arvokasta. Sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille erilaisten kulttuurien sekä sosiaalisten ympäristöjen kohtaaminen tulisi vahvemmin sisällyttää opintoihin. Kuten monet näissä projekteissa mukana olleet ovat sanoneet, opettaa tämänkaltainen muutaman päivän intensiivikurssi naapurimaassa saman verran kuin muutaman kuukauden opiskelu koulun luentosaleissa. Teoriaopetusta yhtään väheksymättä uskallan väittää, että edes yksi vastaava projektiopinto kasvattaisi jokaista opiskelijaa kohti täydempää minuuttaan sekä ammatillisuuttaan. Haastammekin nyt Tampereen ammattikorkeakoulun pohtimaan taloudellisia aatteitaan. Näiden projektiopintojen taloudellinen tukeminen madaltaisi opiskelijoiden kynnystä osallistua, ja näin ollen antaisi tasavertaisemmat mahdollisuudet oppimiseen.

Kiitämme hyvästä yhteistyöstä Hämeenkadun Tigeriä.

SOS17A

Alumnina Children becoming masters of their lives –projektin matkassa

Syksyllä 2014, lähes puolitoista vuotta valmistumiseni jälkeen, olin jälleen saapunut ”kaikkein pyhimpään”. TAMK sosiaaliala & kahvihetki opettajain huoneen sohvilla entisten läksyttäjieni kanssa. Kuulumisten lomassa puheeksi tuli alumnitoiminta, ja aikaisemmat Venäjän & Viron reissut Tapio Salomäen Children becoming masters of their lives –projektin parissa. Viron matka oli ajankohtainen ja uutta retkikuntaa oltiin kokoamassa joulukuulle 2014.  Olin juuri muuttanut Hyvinkäälle ja uudet kuviot antoivat minulle mahdollisuuden osallistua Viron matkalle, tällä kertaa valmistuneen opiskelijan roolissa.

Aikaisemmin olen ollut viidellä matkalla mukana (kolme kertaa Venäjällä, kaksi Virossa), joista jokainen on ollut tietyllä lailla hyppy tuntemattomaan. Usein kun minulta on kysytty näistä matkoista, olen yrittänyt vastauksessa tuoda ilmi, että jokainen reissu vastaa kahta kuukautta koulun penkillä oppimisen kannalta. Oppiminen ei tapahdu sillä hetkellä, kun luentosalista astuu ulos. Efekti voi olla koulussa jopa päinvastainen (varsinkin jos aihe ei kiinnosta) - ruokatunnilla puheenaihe tuskin enää liittyy luennon aiheeseen. Virossa ja Venäjällä jokainen ruokatunti voi olla osa oppimisprosessia, ja raskaan päivän jälkeen jatkuva keskustelu ja koettujen asioiden jälkipuinti voi jatkua yöhön asti. Tämä oppiminen jatkuu edelleen, eikä kuudes matkani tästä poikennut.

Virossa eteen nousi uusia näkökulmia, kun pystyi peilaamaan asioita enemmän työelämän kautta, kaksi vuotta lastensuojelussa työskennelleenä. Mieleen nousi Suomen ja Viron työkulttuurin eroja lastenkodeissa. Laitosmaisuus vastaan kodinomaisuus. ”Perhe” ja yksilökeskeisyys. Vaikka Virossa fyysiset puitteet lastenkodeissa eivät ehkä ole Suomen tasoa, kodinomaisuuden ja hyvän yhteishengen todella tunsi. Joulujuhlassa ohjaajien heittäytyminen turvakodin johtajaa myöten… Samanlaista heittäytymistä on hankala kuvitella täällä. Kuinka paljon otamme tietoista etäisyyttä nuoriin, uskaltamatta sukeltaa nuoren elämään. Itse kamppailen jatkuvasti tämän heittäytymisen kanssa, ja myös siitä kuinka paljon omaa elämääni avata. Rakkaus on ymmärtämistä, mutta ymmärtäminen ja kuunteleminen ei välttämättä kerro rakkaudesta. Yksilökeskeisyys ja ”jokainen hoitaa oman tonttinsa” –periaate ei rohkaise heittäytymään, toteuttamaan omaa luovuttaan ja hyvään yhteishenkeen lastenkodin sisällä. Children becoming masters of their lives –perustuu voimautumisen ideologiaan, ja tätä kaivataan enemmän myös Suomessa. Minua on vaivannut myös sosiaalialalla havaitsemani tietynlainen naiivius: puhutaan välittämisestä, rakkauden teoista ja jokaisen ihmisen tärkeydestä – mutta kuinka paljon oikeasti välitämme ja osoitamme sitä?

Tässä tullaan seikkaan mikä Lapset elämänsä valtiaiksi -projektissa on essentiaalista: ei vain spekuloida, vaan mennään tekemään. Ihmiset, jotka ovat sisältä rikkinäisiä, kohdanneet traumoja, lapset, vangit, kodittomat. Kohdataan ja tehdään yhdessä. Opiskelijat kohtaavat mitä erilaisempia tilanteita ja erilaisia ihmisiä. Kohdataan myös monenlaisia tunteita. Itketään ja nauretaan. Välillä voidaan käydä mukavuusalueen ulkopuolella, ja se on tarkoituskin. Epävarmuuden sietokyky on tärkeä osa tässä ammatissa. Opitaan tuntemaan omia rajoja. Monien ammatillisten seikkojen ohella matkalla oppii myös tuntemaan omaa itseään, ja itseään suhteessa muihin. Ryhmässä olo luo vielä omat haasteensa, omista tarpeistaan joutuu välillä tinkimään. Alumnina matkassa oleminen oli siinäkin mielessä erilaista aikaisempiin kertoihin verrattuna, että ryhmä oli itselleni täysin uusi, opettaja Salomäkeä lukuunottamatta. Ja näinhän se on myös työelämässä: uusi työyhteisö tuo aina uudet haasteet, ja sosionomin työkenttä on alati muuttuva. Niin ihmiset kuin työnkuva muuttuu. Ja niin elää myös matkamme Viroon ja Venäjälle. Omia vahvuuksia ja heikkouksia oppii tuntemaan, ja myös kykyä ottaa vastuuta. Opiskelijoilla on tietenkin suuri rooli projektin eri vaiheissa.

Alumnin näkökulmasta näkee myös niitä yhteyksiä, joiden pohjalle projektia on rakennettu jo vuosikymmenet. Siinä mielessä TAMK:in opiskelijat ovat onnekkaassa asemassa, koska yhteistyökuviot ovat moninaiset, ja niiden päälle on hyvä rakentaa. Hienointa projektissa onkin sen jatkuvuus. Myöskään valmistuminen ei tarkoita sitä, että oppiminen loppuu. Oppiminen on jatkuvaa, jos antaa siihen mahdollisuuden – hypätä myös välillä junaan kohti Tartoa. Kaiken keskiössä on nimensä mukaisesti ”lapsi elämänsä valtiaaksi”, mutta mahdollisuus on, että sama päämäärä kohtaa myös opiskelijaa. Tai alumnia. Suurin toiveeni onkin, että projekti jatkuu vielä vuosikymmenet. Sitä ”kahta kuukautta koulun penkillä” on kuitenkin aika hankala korvata.

Olen viime kuukausina pyöritellyt tavallista enemmän kysymystä ”mitä minusta tulee isona”. Reissu Viroon antoi siihen jälleen pientä osviittaa. Tarton lasten turvakodin joulujuhlassa olin robotti. Edellisellä reissulla olin muumipappa. Ja näiden pohjalta isona… voin olla tätä kaikkea. Mukautua aina uuteen rooliin. Kehittää itseäni niin ammatillisesti kuin ihmisenä. Niin kuin sipulissa, myös ihmisessä on monta kerrosta.

 Jaakko Härsilä