projektimatka Tartoon 2-7.12.2014.

Olen työskennellyt kotihoidossa lähihoitajana 15-vuotta ja nyt syksyllä alottanut sairaanhoitajan opinnot Tamkissa monimuotoisena. Hain projektiin mukaan spontaanisti ja kuullessani päässeeni porukkaan, iski paniikki. Kysymyksiä riitti! Kuinka pärjäisin matkassa muiden ollessa sosiaalipuolen opiskelijoita ja ehkä jo opinnoissaan pidemmälläkin kuin itse olen. Osaisinko toimia tilanteiden vaatimalla tavalla ja kuinka sosiaali - ja terveyspuolen erot näkyisivät toimintatavoissamme. Huoli osoittautui turhaksi.

Matkaa tehdään suomalaisella sisulla ja taidolla. Ensikertalaiset selviävät tavallisella, konkarit Hornalla ja alumnit tarvitsevat merimiesten juttuja.

Matkaan lähtenyt porukka sulautui ryhmäksi todella nopeasti ja kaikkien suuri motivaatio projektia kohtaan näkyi ja tuntui. Oli opettavaista kuulla sosionomi-opiskelijoiden opinnoista ja itse jakaa terveyspuolen asioita. Meitä sairaanhoitaja-opiskelijoita oli porukassa kaksi. Myös tutustumispaikat osoittautuivat monipuoliseksi. Kyse ei ollut pelkästään sosiaalipuoleen liittyvistä ongelmista vaan erilaiset sairaudet ja tartuntatauditkin tuli käsiteltyä. Oli hienoa huomata, että vaikka opintomme ovat kovin erilaisia, on ihmisten auttamisen halu ja avoimuus uutta kohtaan meitä kaikkia yhdistävä tekijä. Saimme aikaiseksi mahtavia keskusteluja tulevista eri työvaihtoehdoista, monenlaisista työkokemuksista ja kansainvälisyys oli porukalle lähellä sydäntä.

 Itselle oli todella avaavaa huomata ihmisten kykenevän ylittämään itsensä tilanteissa, jotka sitä vaativat ja kaikki laittoivat itsensä likoon. Projektiin osallistuminen tuntui olevan lahja, eikä vähiten porukan vetäjän innostuksen vuoksi. Projektia johtaneen Tapion sitoutuminen ja innostus projekteihin on valtavaa ja se todella tarttuu. Tästä reissusta jäi itselleni pelkästään hyvä fiilis ja suuri halu kokea vielä opintojen aikana jotain vastaavaa. On kasvattavaa mennä omien rajojen yli ja tällainen kirjava projekti, sekä ryhmä, antaa varmasti jokaiselle uusia eväitä tulevaisuuden opintoihin ja työelämään.

Heli Teisko

Hoitotyön-opiskelija

MÄE KODUN LASTENKOTI

Kävimme lyhyellä vierailulla Mäe Kodun lastenkodissa Tarton keskustan kupeessa. Mäe Kodussa jokaiselle lapselle on omat ”perheensä”, joissa kussakin on omat työntekijät ja eri-ikäisiä lapsia. Lapset asuvat lastenkodissa pääsääntöisesti pitkäaikaisesti, elämäntilanteesta riippuen. Mäe Kodun toimintaa ohjaavat arvot pohjautuvat tasa-arvoiseen ja lämminhenkiseen kasvatustapaan ja yhdessä kasvamiseen. Pitkäaikainen asuminen voi tarkoittaa sitä, että lapsi voi asua Mäe Kodussa vielä täysi-ikäisenäkin – sehän on lapsen koti ja asua saa niin pitkään kun tarvitsee.

Vierailumme aikana paikalla oli vain pari lasta, joten tällä kertaa emme päässeet näkemään taloa täydessä touhussa. Työntekijät kuitenkin kertoivat lastenkodin periaatteista, joten talon tavat tulivat jollakin tapaa kuitenkin tutuiksi. Keskustelu käytiin viron kielellä, joten samalla tuli opittua hieman lisää viron kieltä ja oivallettua, että suomalaisena sitä on suhteellisen helppo ymmärtää, vaikka joka sanan merkitystä ei tietäisikään.

TARTON LASTEN TURVAKOTI

Matkamme viimeinen etappi oli lasten turvakoti Tartossa. Turvakoti on väliaikainen asuinpaikka lapsille (tai äideille yhdessä lastensa kanssa), jotka ovat tulleet kaltoinkohdelluiksi eivätkä voi asua kotona. Paikka on auki ympäri vuorokauden, eli lapsia saattaa tulla sisään milloin vain.

Juhlavalmisteluja + lopputuloksen tsekkausta

Päivän ohjelmaan kuului joulujuhla, johon olimme valmistelleet oman esityksen. Tuomisina meillä oli lapsille leluja ja vaatteita, jotka oli tarkoitus jakaa lahjapaketteina illan juhlassa. Päivä alkoikin lahjojen paketoinnilla, jossa riitti puuhaa aamupäiväksi. Ohjelmaan kuului myös pipareiden leipomista lasten kanssa. Kommunikointi leipomisen lomassa sujui mukavasti suomen, viron ja elekielen sekoituksella. Olennaista oli yhdessä tekemisen ilo ja jaetut hymyt yli kielimuurien.

Sankarit-näytelmän väki esiintymisvalmiina

Tarton lasten turvakodin juhlaväkeä. Joulupukki on Se ainoa oikea

Ilta huipentui joulujuhlaan, jossa meillä oli ensimmäinen esitysvuoro sisältäen lelut-aiheisen näytelmän. Lavalla nähtiin muun muassa robotti, jongleeraava jänis sekä Turtles-mutanttikilpikonna. Turvakodin väen esityksestäkään ei vauhtia ja tunnelmaa puuttunut, ja juhlan päätteeksi paikalle saapui tietenkin joulupukki lahjoja jakamaan. Lopuksi meillä oli aikaa syödä herkkupöydän antimia sekä viettää aikaa talon väen kanssa. Päivästä turvakodilla jäi päällimmäisenä mieleen lämminhenkinen, välittävä tunnelma henkilökunnan sekä lasten ja nuorten välillä. Juhlassa olivat mukana suomalaisesta käytännöstä poiketen myös työntekijöiden perheet ja lapset. Oli hienoa huomata myös yhteisestä ohjelmasta välittynyt riemu ja innostuneisuus sekä lasten avoin ja utelias suhtautuminen meitä vierailijoita kohtaan. Varsinaisen juhlaohjelman jälkeen istuimme lasten ja työntekijöiden kanssa lattialla ja kuuntelimme vapaaehtoistyöntekijöiden soittamaa musiikkia. Lapset leikkivät ja tunnelma oli lämmin. Haikein mutta hyvin mielin päätimme päivän yhteisellä illanvietolla turvakodin henkilökunnan kanssa.

Sosiaaliala haastaa TAMK:in pohtimaan

Projektiluontoinen oppiminen aidossa, monikulttuurisessa ympäristössä moniammatillisen tiimin kanssa on korvaamattoman arvokasta. Sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille erilaisten kulttuurien sekä sosiaalisten ympäristöjen kohtaaminen tulisi vahvemmin sisällyttää opintoihin. Kuten monet näissä projekteissa mukana olleet ovat sanoneet, opettaa tämänkaltainen muutaman päivän intensiivikurssi naapurimaassa saman verran kuin muutaman kuukauden opiskelu koulun luentosaleissa. Teoriaopetusta yhtään väheksymättä uskallan väittää, että edes yksi vastaava projektiopinto kasvattaisi jokaista opiskelijaa kohti täydempää minuuttaan sekä ammatillisuuttaan. Haastammekin nyt Tampereen ammattikorkeakoulun pohtimaan taloudellisia aatteitaan. Näiden projektiopintojen taloudellinen tukeminen madaltaisi opiskelijoiden kynnystä osallistua, ja näin ollen antaisi tasavertaisemmat mahdollisuudet oppimiseen.

Kiitämme hyvästä yhteistyöstä Hämeenkadun Tigeriä.

SOS17A

Alumnina Children becoming masters of their lives –projektin matkassa

Syksyllä 2014, lähes puolitoista vuotta valmistumiseni jälkeen, olin jälleen saapunut ”kaikkein pyhimpään”. TAMK sosiaaliala & kahvihetki opettajain huoneen sohvilla entisten läksyttäjieni kanssa. Kuulumisten lomassa puheeksi tuli alumnitoiminta, ja aikaisemmat Venäjän & Viron reissut Tapio Salomäen Children becoming masters of their lives –projektin parissa. Viron matka oli ajankohtainen ja uutta retkikuntaa oltiin kokoamassa joulukuulle 2014.  Olin juuri muuttanut Hyvinkäälle ja uudet kuviot antoivat minulle mahdollisuuden osallistua Viron matkalle, tällä kertaa valmistuneen opiskelijan roolissa.

Aikaisemmin olen ollut viidellä matkalla mukana (kolme kertaa Venäjällä, kaksi Virossa), joista jokainen on ollut tietyllä lailla hyppy tuntemattomaan. Usein kun minulta on kysytty näistä matkoista, olen yrittänyt vastauksessa tuoda ilmi, että jokainen reissu vastaa kahta kuukautta koulun penkillä oppimisen kannalta. Oppiminen ei tapahdu sillä hetkellä, kun luentosalista astuu ulos. Efekti voi olla koulussa jopa päinvastainen (varsinkin jos aihe ei kiinnosta) - ruokatunnilla puheenaihe tuskin enää liittyy luennon aiheeseen. Virossa ja Venäjällä jokainen ruokatunti voi olla osa oppimisprosessia, ja raskaan päivän jälkeen jatkuva keskustelu ja koettujen asioiden jälkipuinti voi jatkua yöhön asti. Tämä oppiminen jatkuu edelleen, eikä kuudes matkani tästä poikennut.

Virossa eteen nousi uusia näkökulmia, kun pystyi peilaamaan asioita enemmän työelämän kautta, kaksi vuotta lastensuojelussa työskennelleenä. Mieleen nousi Suomen ja Viron työkulttuurin eroja lastenkodeissa. Laitosmaisuus vastaan kodinomaisuus. ”Perhe” ja yksilökeskeisyys. Vaikka Virossa fyysiset puitteet lastenkodeissa eivät ehkä ole Suomen tasoa, kodinomaisuuden ja hyvän yhteishengen todella tunsi. Joulujuhlassa ohjaajien heittäytyminen turvakodin johtajaa myöten… Samanlaista heittäytymistä on hankala kuvitella täällä. Kuinka paljon otamme tietoista etäisyyttä nuoriin, uskaltamatta sukeltaa nuoren elämään. Itse kamppailen jatkuvasti tämän heittäytymisen kanssa, ja myös siitä kuinka paljon omaa elämääni avata. Rakkaus on ymmärtämistä, mutta ymmärtäminen ja kuunteleminen ei välttämättä kerro rakkaudesta. Yksilökeskeisyys ja ”jokainen hoitaa oman tonttinsa” –periaate ei rohkaise heittäytymään, toteuttamaan omaa luovuttaan ja hyvään yhteishenkeen lastenkodin sisällä. Children becoming masters of their lives –perustuu voimautumisen ideologiaan, ja tätä kaivataan enemmän myös Suomessa. Minua on vaivannut myös sosiaalialalla havaitsemani tietynlainen naiivius: puhutaan välittämisestä, rakkauden teoista ja jokaisen ihmisen tärkeydestä – mutta kuinka paljon oikeasti välitämme ja osoitamme sitä?

Tässä tullaan seikkaan mikä Lapset elämänsä valtiaiksi -projektissa on essentiaalista: ei vain spekuloida, vaan mennään tekemään. Ihmiset, jotka ovat sisältä rikkinäisiä, kohdanneet traumoja, lapset, vangit, kodittomat. Kohdataan ja tehdään yhdessä. Opiskelijat kohtaavat mitä erilaisempia tilanteita ja erilaisia ihmisiä. Kohdataan myös monenlaisia tunteita. Itketään ja nauretaan. Välillä voidaan käydä mukavuusalueen ulkopuolella, ja se on tarkoituskin. Epävarmuuden sietokyky on tärkeä osa tässä ammatissa. Opitaan tuntemaan omia rajoja. Monien ammatillisten seikkojen ohella matkalla oppii myös tuntemaan omaa itseään, ja itseään suhteessa muihin. Ryhmässä olo luo vielä omat haasteensa, omista tarpeistaan joutuu välillä tinkimään. Alumnina matkassa oleminen oli siinäkin mielessä erilaista aikaisempiin kertoihin verrattuna, että ryhmä oli itselleni täysin uusi, opettaja Salomäkeä lukuunottamatta. Ja näinhän se on myös työelämässä: uusi työyhteisö tuo aina uudet haasteet, ja sosionomin työkenttä on alati muuttuva. Niin ihmiset kuin työnkuva muuttuu. Ja niin elää myös matkamme Viroon ja Venäjälle. Omia vahvuuksia ja heikkouksia oppii tuntemaan, ja myös kykyä ottaa vastuuta. Opiskelijoilla on tietenkin suuri rooli projektin eri vaiheissa.

Alumnin näkökulmasta näkee myös niitä yhteyksiä, joiden pohjalle projektia on rakennettu jo vuosikymmenet. Siinä mielessä TAMK:in opiskelijat ovat onnekkaassa asemassa, koska yhteistyökuviot ovat moninaiset, ja niiden päälle on hyvä rakentaa. Hienointa projektissa onkin sen jatkuvuus. Myöskään valmistuminen ei tarkoita sitä, että oppiminen loppuu. Oppiminen on jatkuvaa, jos antaa siihen mahdollisuuden – hypätä myös välillä junaan kohti Tartoa. Kaiken keskiössä on nimensä mukaisesti ”lapsi elämänsä valtiaaksi”, mutta mahdollisuus on, että sama päämäärä kohtaa myös opiskelijaa. Tai alumnia. Suurin toiveeni onkin, että projekti jatkuu vielä vuosikymmenet. Sitä ”kahta kuukautta koulun penkillä” on kuitenkin aika hankala korvata.

Olen viime kuukausina pyöritellyt tavallista enemmän kysymystä ”mitä minusta tulee isona”. Reissu Viroon antoi siihen jälleen pientä osviittaa. Tarton lasten turvakodin joulujuhlassa olin robotti. Edellisellä reissulla olin muumipappa. Ja näiden pohjalta isona… voin olla tätä kaikkea. Mukautua aina uuteen rooliin. Kehittää itseäni niin ammatillisesti kuin ihmisenä. Niin kuin sipulissa, myös ihmisessä on monta kerrosta.

 Jaakko Härsilä

Viipurin ja Pietarin yhteistyö

Kaikennäköistä on tapahtunut maailmassa vuoden 1994 jälkeen, jolloin aloitimme yhteistyön Viipurissa ja Pietarissa.  Lapset elämänsä valtiaksi- projekti on muuttunut oppimisprosessiksi osana autenttista oppimisympäristöä. Ja haasteita Venäjä onkin tarjonnut lukuisille tuleville sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille. Eri vuosikurssien sekä sosiaali- että terveysalan opiskelijoiden muodostama projektiryhmä syvensi ja toteutti toukokuussa yhteistyömuotoja naapurimaassa.

Aamun valjetessa TAMKin ryhmärämä kokoontui rautatieasemalle valmiina matkustamaan Venäjälle ja tutustumaan uuteen kulttuuriin sekä haasteisiin. Mutkien kautta pääsimme turvallisesti matkaan Tapsan hääriessä puikoissa. Lahdesta hyppäsimme Allegro-junan kyytiin ja puksuttelimme kohti Viipuria.

Ensimmäiseksi  Viipurissa suuntasimme kohti nuoriso-, kulttuuri- ja politiikan toimea. Meille esiteltiin lyhyesti heidän toimintaa nuorison parissa. Viipurin nuorisotoimi järjestää monikulttuurista työtä, liikunta- ja vapaa-aika toimintaa, kesätyö mahdollisuuksia jne.  Meille yllättävää oli, että kaikki aktiviteetit, joita nuorisotoimi järjestää, on nuorista lähtöisin ja ne toteutetaan heidän ideoidensa kautta.  Henkilökunta oli hämmentynyt kun kysyimme, miten he saavat nuoret osallistumaan, koska venäläiseen kulttuuriin kuuluu aktiivinen yhteisötoiminta luonnollisena osana. Lopuksi saimme kutsun Viipurin musiikkikoulun päättäjäiskonserttiin.

Tämän jälkeen siirryimme tutustumaan yhteen nuorisoklubiin nimeltä Appelsiini, jossa ei kuitenkaan siihen aikaan ollut vielä nuoria, koska he olivat koulussa. Tutustuimme kuitenkin tiloihin, jossa nuoret viettävät iltoja tietokoneen ja lautapelien äärellä.

  

Matkamme jatkui majoituspaikan kautta kohti dikonia, mutta meidät yllätti kaatosade. Pidimme sadetta kirkon suojassa ja yritimme saada taksia, jotka kuitenkaan eivät liikkuneet katujen tulviessa vettä. Kuin uitetut koirat juoksimme paikalliselle kauppatorille, josta pikkurahalla saimme ainakin kuivat sukat.

Uitetut koirat kuivine sukkineen pääsivät musiikkikonserttiin. Vetistä ulkoasuamme häveten hiippaillimme konserttisalin hämärään nurkkaan. Upeat musiikkiesitykset ja lahjakkaat esiintyjät imaisivat meidät mukaansa ja nautimme täysillä konsertin mahtipontisuudesta.

Päivä alkoi kääntyä iltaan ja suuntasimme pöllöbaarin kautta kohti majoituspaikkaamme, sillä seuraavana päivänä meitä odotti uusi mielenkiintoinen päivä.

Marina Vunukainen ja Tanja Rapeli-Ward

TEEMA HERZENIN YLIOPISTOSSA : PAKOLAISET SOSIAALIPEDAGOGISENA HAASTEENA 

”Passport pazaluista!” eli passinne olkaa hyvä, kysyy Herzenin yliopiston portinvartijat. Yliopistoon ei kävellä sisään noin vain enää kuten takavuosina. Nyt on lähetettävä ennakkotiedot tulijoista ja passien kera vasta yliopiston alueelle. TAMKn sote- opiskelijat herättävät sen verran luottamusta, että pääsemme sisään kuitenkin melko vaivattomasti.

Järjestimme yhdessä Herzenin yliopiston sosiaalipedagogisen yksikön kanssa jo vuonna 2003 lasten valokuvista yhteisnäyttelyn osana Pietarin 300-vuotisjuhlia. Siitä yhteistyö syveni ja ryhdyimme järjestämään  teemoitettuja seminaareja.  Perusajatus on ollut, että yliopiston opiskelijat lähestyvät teemaa teoreettisesti ja me induktiivisesti käytännöstä käsin. Olemme käsitelleet  mm lähisuhdeväkivaltaa, koulukiusaamista, vapaaehtoistyön merkitystä, koulukiusaamista, päihdeproblematiikkaa ja monikulttuurisuutta. Tämän kevään teemaksi olimme suunnitelleet edellisellä kerralla pakolaisuuden sosiaalipedagogisena haasteena. 

Herzenin yliopiston opiskelijat  esittelivat kattavasti ja monipuolisesti pakolaisuutta Venäjällä. Haasteet ovat samat kuin meilläkin: miten saada uudet tulijat mukaan  osaksi yhteikuntaa. Pakolaisia tulee erityisesti Azerbaizanista, Kirgisiasta, Ukrainasta ja muultakin Venäjän eteläpuolelta.  Monet pakolaisista ovat  paperittomia, eivätkä pääse mm yhteiskunnan tarjoamiin terveyspalvelujen piiriin ja ovat muutenkin  vaarassa joutua monenlaisen hyväksikäytön kohteeksi. Tarkkoja lukumääriä ei tiedä kukaan, mutta yksitään Pietarissa arvoidaan olevan lähes miljoona paperitonta pakolaista.

Meidän projektiporukka lähestyi pakolaisuutta toisesta näkökulmasta. Toki toimme esiin yleisiä faktatietoja pakolaisuudesta EU:n alueella ja Suomessa. Haastattelimme erästä tsetseenipakolaista Suomessa ja toimme hänen käsityksiään ja kokemuksiaan esiin. Rakensimme myös tarinateatterityyppisesti toteutetut sosiodraamaesitykset kolmeen tapaukseen tukeutuen; lapset oppivat kielen päivähoidossa ja koulussa vanhempien jäädessä yhteiskunnassa ja perheessäkin ulkopuoliseksi, ristiriidat lähisuhteissa kotona sekä kulttuuriset ja kielelliset väärinymmärykset ja tulkinnat terveydenhuollossa. Esitysten jälkeen opiskelijat pohtivat ratkaisumalleja käytännön tilanteisiin. Palaute oli kannustavaa ja innostavaa. Herzenin yliopisiton opiskelijat paneutuivat työskentelyyn tarmokkasti niin että seminaariaikataulukin tahtoi venyä. Eikä ihmekään, sillä TAMKn opiskelijaporukka laittoi itsensä sananmukasiseti 100%:sti itsensä likoon ja heittäytyi rohkeasti luovaan toimintaan.  Tälläisen porukan kanssa on opettajana ilo työskennellä.

Lopuksi pelasimme erään kolmannen sektorin toimijan kehittelemää peliä, jonka keskeinnen ajatus on eri kulttuurien huomioiminen.  Loppupalaverissa  nautimme venäläisestä vieraanvaraisuudesta. Pöydässä on vähän enemmän purtavaa kuin kourallinen kaurakeksejä. Seminaari todettiin onnistuneeksi ja avarsi kaikkien osallistujien tietämystä pakolaisuudesta.  Samalla huomataan haasteiden olevan melko yhteneväiset sekä idässä että lännessä.

 Ensi vuodeksi suuniteltiin teemaa: erot. Ihmissuhteiden katkeaminen koettelee erityisesti lasten maailmaa, mutta tekemistä siinä on aikuisillakin. Mukavaa oli huomata, että suunnittelussa oli mukana myös opiskelijoita, jotka ovat aikoinaan innostuneet meidän seminaarien jälkeen lähtemään TAMKiin FIRST- vaihtoon ja nyt ovat itse suunnittelemassa seuraava teemaa. Toivon mukaan voimme jatkaa yhteistyötämme ja toteuttaa seminaarin keväällä  2015.

Tapio Salomäki, KM

lehtori

LASTEN TURVATALO TRANSIT-PRIJUT

Torstaina aamupäivällä vierailimme lasten turvatalossa Transit-Prijutissa. Transit-Prijut sijaitsee Pietarissa, Narvan kaupungin osassa.  Turvatalo huolehtii alle 18- vuotiaista kodittomista ja huostaan otetuista lapsista ja nuorista, jotka tulevat ympäri Venäjää. Turvataloon tulevat lapset ja nuoret voivat asua turvatalossa kunnes löytävät uuden kodin. Uusi koti on joko sijaisperhe tai lastenkoti.

Jakauduimme siten, että puolet porukasta tutustui 2–4-vuotiaiden lasten ryhmään ja puolet lähti tutustumaan 9-17 vuotiaisiin nuoriin. Pienten lasten ryhmässä oli kova tohina päällä ja he olivat innoissaan meistä vieraista. Lapset esittivät meille venäjäksi opettelemiaan loruja ja rohkeimmat tunkivat heti syliin istumaan, heillä tuntui olevan kova tarve saada huomiota. Leikimme, lauloimme, muovailimme muovailuvahasta eläimiä yhdessä ja tunnelma oli iloinen ja vauhdikas. Kommunikoiminen sujui mutkattomasti, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Eleet, ilmeet ja toiminta korvasivat yhteisten sanojen puuttumisen. 

Opettaja (joka myös toimi tulkkina) esitteli meille talon eri kerrosten tiloja ja vei meidät yhteen pieneen luokkahuoneeseen tutustumaan ja juttelemaan nuorten kanssa. Esittelimme ja kerroimme keitä olemme. Opettajan esittäessä kysymyksen mikä tuo meille iloa, oli mukava kuulla nuorten ajatuksia ilosta ja positiivisuudesta. Harmillisesti keskustelu keskeytyi paloharjoitukseen.

Paloharjoituksen jälkeen pääsimme osallistumaan pieneen konserttiin, kun läheisen musiikkikoulun oppilaat tulivat esiintymään turvatalolle.

Konsertin jälkeen menimme vielä nuorten kanssa piirtämään omat kuvamme ja hyvästelemään. Pienten puolella leikit jatkuivat.

Lähtiessä tuntui haikealta ja vierailu kokonaisuudessaan onnistui herättämään monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Meille opiskelijoille vierailu oli liikuttava ja osalle varmasti yksi reissun kohokohdista. Toivottavasti myös lapsille ja nuorille jäi lämmin muisto kohtaamisesta.

Eeva Penttilä ja Henna-Mari Ollikainen

KOULU N:O 260 KANSSA KOULUNkÄYNTI ON LEIKKIÄ

Terveyden ja Hyvinvoinnin laitokseen eli THL:n edeltäjään STAKESiin lähtetiin Pietarista noin 15 vuotta sitten kirje, jossa toivottin yhteistyötä suomalaisten koulujen kanssa.  Kirjeen lähettäjä oli koulu n:o 256 Pietarista. Siloisen PIRAMKn sosiaalialan yksikkö oli ainoa koulu Suomesta, joka vastasi tähän kirjeeseen. Sillä tiellä olemme. Tosin koulu ko. on vaihtunut koulu no:260ksi, koska kontaktipersoonatkin vaihtuivat. Vuosien varrella koulu n:o 260 on osoittautunut trapeelliseksi yteistyökumppaniksi, kun Herzenin yliopistossa opiskelevat TAMKn sosialialan vaihto-opiskelijat ovat kaivanneet   tuntumaa käytännön paikkoihin.
Koulu no:260 ssa olemme päässeet toteuttamaan pitäkaikaisesti lasten kanssa yhdessä suunniteltuja aktiviteetteja. Olemme päässeet samalla seuraamaan saman luokan lasten varttumisen  lapsuudesta varhaisnuoruuteen.  Vuosien varrella olemme luistelleet heidän kanssaan, järjestetty maaotteluhenkiset jalkapallo-ja lentopallo-ottelut, beatboxing kisat , videoitten tekoa,  valokuvia  Pietarista jne. Mutta ylitse muiden on ollut ja on edelleen retkeily Pietarin metsiköissä ja puistikoissa. Yhteistä aktiviteeteille on ollut se, että ne on suunniteltu yhdessä lasten kanssa sen jälkeen toteutettu ja arvioitu. Olemme yrittäneet toteuttaa kolbilaista oppimisen kehää.



Toukokuussa toteutettu retkipäivä oli kaikinpuolin onnistunut. Aurinko paistoi ja picnic-eväät maistuivat. Retkellä meihin suomalaisiin teki vaikutuksen lasten ja nuorten kohteliaisuus aikuisten kanssa toimitaessa ja venäläinen vieraanvaraisuus. Retkellä oli paljon lapsia ja nuoria, sillä tässä kohta koulussa oli taitekohta; tutut lapset olivat jo muissa ammatillisissa kouluissa, mutta tulivat alumihenkisesti mukaan vanhoja aikoja muistelemaan. Kaipailivat aikaisemmin mukana olleita opiskelijoitamme ja lähettivät lämpimät terveiset heille.Meille tamkkilaisille aukeni hieno autenttinen oppimisympäristö; olla mukana yhdessä toteuttamassa eri ikäisten lasten ja nuorten kanssa akriviteetteja. Suunnistettiin, pelattiin jalkapalloa hiestä märkänä, makkaroita grillattiin ja oli siellä pantomiimesityksiäkin ym ohjelmaa ja hauskanpitoa. Mukana oli myös saman kulmakunnan nuorisotalon väkeä.

Sosiaali-ja terveysalan työtehtävissä kohtaa usein ihmisiä, joiden kanssa joko iän, sairauden tai kulttuuristen syiden vuoksi  ei helposti löydy yhteistä kieltä. TAMKn kahdeksanhenkinen opiskelijaporukka osoitti kyllä taitonsa luoda toiminallisuudella hyvät suhteet lapsiin ja nuoriin. Ja mukavaa oli itselläkin leikillisyyden maailmassa. Perinteinen opettajan rooli kun katoaa taivaan tuuliin. Ensi kevääksi lapset toivoivat jotain samanlaista.

Tapio Salomäki
lehtori