SOSIAALIPEDAGOGISTA VIRITYSTÄ VIIPURISSA JA PIETARISSA

Oppiminen merkitsee joskus pysähtymistä ja asioiden pohtimista. Voidaan myös olemalla oppimisesta. Lapset elämänsä valtiaiksi työskentelytavassa on pyritty toteuttamaan ruohonjuuritasolla sosiaalipedagogista otetta ja vahvistamaan oppimisessa harmaalle, uudelle alueelle astumista. Toki olemme noin viikon mittaisella projektimatkalla pysähtyneet reflektoimaankin , mutta muutoin päivän ohjelmaa on ohjannut  tekeminen ja yhdessä lasten ja nuorten kanssa. Projekti on muuttunut oppimisprosessiksi, johon toukokuisella matkalla osallistui 9 sosiaalialan opiskelijaa. Hyväksi on todettu myös se, että opiskelijat ovat eri vuosikurssilta. Matkat vaativat opiskelijaryhmältä hyvää henkistä ja fyysistä kuntoa, sillä emme liiku takseilla vaan kävelemme ja käytämme julkisia kulkuneuvoja paikallisten ihmisten tapaan. Tämä on osa freireläistä miljööanalyyttistä toteutusta. Turvataloissa tai muutoin haavoittuvissa olosuhteissa elävien lasten kohtaaminen ilman yhteistä puhuttua kieltä on myös vaativaa ja oppimista syventävää. Ryhmän yhteen hiileen ja yhdessä toimiminen on väkevä oppimiskokemus.  Sitkeys työskennellä oppien nopeasti muuttuvissa ja epävarmoissa olosuhteissa on voimavara myös suomalaisessa sosiaalialan haasteissa työskenneltäessä. Koulumaisessa toimintaympäristössä tämä ei tule esiin. Venäjä tarjoaa meille vahvan oppimisympäristön ja niinpä ensi vuonna hankkeemme laajentuu FIRST-ohjelman kautta myös osaksi TAOKin ammatillisen opettajakoulutuksen opinnoiksi. Ja kyllä vanha opettajakonkarikin oppii näillä reissuilla aina jotakin.

Tapio Salomäki

lehtori

Viipurissa seikkaillen 10.5.2016

Matkamme kohti Venäjää ja Viipuria oli alkanut tiistaina ennen viittä aamulla. Pääsimme perille aamupäivällä ja kaupunki vaikutti rauhalliselta, siistiltä ja kiinnostavalta vanhoine hienoine kujineen. Majoituimme mukavaan hostelliimme, väsymys aikaisesta heräämisestä ja matkustamisesta alkoi painaa luomia. Sänky olisi houkuttanut, mutta nyt ei ollut sen aika! Into ja uteliaisuus pitivät virkeänä. Ensimmäinen vierailu oli edessä. Freiren Sorrettujen pedagogiikka oli opiskeltu ja aistit valppaina toimintaan.

Lähdimme opettajamme Tapsan johdolla koko yhdeksän hengen opiskelijaryhmä kohti bussipysäkkiä ja tuntematonta, tai oikeastaan Rodnichok orpokotia. Busseja ajoi ohitsemme useampi, ennen kuin oikea tuli kohdalle. Ensimmäinen haaste: tietämättömyyden sietäminen.

Perillä vastassa oli kyläpahanen ja hiukan kävelyä. Saimme apua paikan löytämiseen paikallisilta ja lastenkodin työntekijältä, joka oli matkalla töihin. Matkalla oli ränsistynyt kerrostalo, joka oli ilmeisen asuttu. Keskellä maaseutua törröttävä kerrostalo oli jotenkin irrallisen oloinen. Perillä näimme pihalla leikkiviä lapsia, he olivatkin viereisen koulun tai päiväkodin lapsia. Orpokoti sijaitsi aivan sen vieressä. Ulkoapäin karu rakennus paljastui sisältä melko viihtyisäksi ja monipuoliseksi taloksi.

Tapasimme paikan johtajan ja venäjää osaavat keskustelivat hetken tämän kanssa. Olimme jo valmiita tapaamaan lapsia ja leikkimään, mutta nämä olivatkin kaikki koulussa. Haaste kaksi oli heitetty, pettymyksestä toipuminen. Pääsimme kuitenkin kierrokselle talossa ja lapsille olikin talossa tarjolla paljon aktiviteettia ja mahdollisuuksia. Tietokoneet, sisäsali ja käsitöitä, muutamia mainitakseni. Orpokodissa asuu tällä hetkellä reilu 20 lasta. Mietin mielessäni millaisia lapset ovat ja miltä tuntuu asua orpokodissa, millaisia kohtaloita lapsilla on ja miten kovasti olisin halunnut heidät tavata. Nyt jäimme kaikki omien kuvitelmiemme varaan ja lähdimme kohti seuraavaa kohdetta.

Haaste kolme tuli vastaan isommin vasta toisessa kohteessa, ja se oli tunteiden hallinta. Vesihanat aukesivat ja pää täyttyi entisestään ajatuksista ja sydän oli pakahtua.

Ensimmäisenä päivänä tulikin jo kohdattua muutamia henkilökohtaisia haasteita, joillekin ne eivät niitä edes ole. Opinkin koko neljän päivän matkan aikana enemmän itsestäni ja ihmisistä kuin koko vuoden opiskeluiden aikana. Opin miten reagoin erilaisissa vaikeissa tilanteissa ja miten muut toimivat. Millaisia tunteita eri asiat herättävät minussa ja miten niistä selviän. Sain itseluottamusta ja vahvuutta toimia vaikka yhteistä kieltä ei olisi. Sain tuottaa onnea ja iloa toisille. Lapsen hymy ja halaus ovat aidoin kiitos minkä koskaan voi saada.

Onnellisin terveisin, Tiia Halmela

Turvatalo Dikoni

Saapumispäivän toisena kohteenamme oli lasten turvatalo Dikoni. Dikoni on vuonna 1997 perustettu kolmannen sektorin toimija, johon lapset tulevat joko itse, tai vanhempiensa toimesta. Myös poliisi ja koulu ovat mahdollisia lähettäviä tahoja. Turvatalossa asuvat lapset ovat 3-17 – vuotiaita. Koska Dikoni ei ole Viipurin kaupungin ylläpitämä taho, se voi vastaanottaa myös sellaisia asiakkaita, joilla ei ole yhteiskunnan vaatimia asiakirjoja. Suuri osa Dikonin lapsista onkin kotoisin siirtolaisperheistä, ja turvatalon oma juristi auttaa heitä paperiasioiden kanssa.

Venäjällä lasten sijoittaminen lastenkotiin tarkoittaa käytännössä sitä, että siteet vanhempiin katkeavat. Turvatalossa tavoitteena on perheen tukeminen kokonaisvaltaisesti, ja asumisen aikana lapsen yhteys perheeseen pyritään säilyttämään mahdollisuuksien mukaan. Tukimuotoja ovat esimerkiksi psykologinen ja juridinen apu, ja työhön kuuluu tilanteen seuranta myös lasten poistuttua turvatalosta. Talon johtaja päättää, milloin lapsi voi palata takaisin vanhempiensa luo, tai onko se ylipäätään mahdollista.

                                                                                                             [Kahvihetki Dikonissa]

Istahdimme ensin kahvipöydän äärelle ja paikan johtaja Viktoria Shutova kertoi tulkin avustuksella meille Dikonin toiminnasta. Saimme myös vapaasti esittää hänelle kysymyksiä. Orientoitumishetken jälkeen pääsimmekin sitten touhuamaan lasten kanssa ulos. Mukana tuomamme saippuakuplat alkoivat heti leijalla ympärillämme, ja katuliiduista syntyi värikkäitä taideteoksia pihatielle. Porukalla pelattiin polttopalloa, välillä hypittiin narulla tai laskettiin liukumäkeä ja keinuttiin. Lapset olivat heti täysin mukana leikeissä ja vauhtia riitti! Edes yhteisen kielen puute ei ollut este hauskanpidolle, vaan yhteisessä tekemisessä ja läsnäolossa sanoja ei edes tarvita.

  [Leikkejä ja taidetta]

                                                                             

               

Lähdön hetki alkoi häämöttää liiankin nopeasti ja menimme vielä hetkeksi sisälle leikkimään Fröbelin palikoista tuttua Jumppalaulua. Hyvästien aika oli väistämättä koittanut ja se osoittautuikin vaikeammaksi kuin olimme kuvitelleet. Halasimme ja hyvästelimme lapsia sekä kiittelimme henkilökuntaa. Vielä pihatiellä lapsia juoksi meitä halaamaan ja hyvästelemään. Eron hetki oli ennalta-arvaamattoman koskettava ja lasten välittömyys ja kiintymyksen osoittaminen pääsi yllättämään. Pois kävellessä aurinkolasit peittivät liikutuksen kyyneleet yhdellä jos toisellakin meistä.

Karoliina & Vilma

Transit Prijut, Pietari to 12.5.2016

Transit-Prijut on lasten turvatalo Pietarissa. Turvatalossa asuu useista eri maista tulleita 3 – 18 –vuotiaita kodittomia lapsia ja nuoria. Tarkoitus on saada heille uusi koti sijaisperheestä tai lastenkodista. Turvatalo pyrkii huolehtimaan ettei sisaruksia eroteta, vaan että heidän on mahdollista sijoittua samaan paikkaan. Tämä vaikeuttaa adobtioprosessin etenemistä sisarusten kohdalla, koska monella uudella perheellä ei ole mahdollisuutta ottaa useampaa lasta huolehtiakseen.

Osa lapsista on ihmiskaupan uhreja ja osa perheidensä hylkäämiä tai vanhempansa menettäneitä.  Lapsilla ja nuorilla on erilaisia psykologisia ja terveydellisiä ongelmia. Kulttuurierot, kieli ja ruokatottumukset vaikeuttavat henkilökunnan työtä ja vaikuttavat lasten yhteiseloon.

Keskusteluhetken päätteeksi pääsimme viettämään aikaa lasten ja nuorten kanssa. Osa teki yhdessä langasta rannekoruja ja toiset pelasivat pallopelejä. Vaikka yhteistä kieltä ei ollut, oli yhdessä vietetty aika antoisaa ja täynnä iloa. Lasten rohkeus lähestyä ja tarttua tekemiseen oli vaikuttavaa.  

Olimme myös varanneet mukaamme askartelutarvikkeita ja lapset olivat yhteisestä tekemisestä kovin innoissaan. Teimme yhdessä toivon puun, johon jokainen sai piirtää ja kirjoittaa oman toiveiden lehden. Lopuksi lapset esittelivät meille hyvin tunteita herättäviä unelmiaan.

Vierailu oli koskettava, kiitos siitä kaikille näille lapsille ja nuorille.

Toni Rajaveräjä

Blogi/Herzenin yliopisto

Pietari kevät 2016

Jyri Mytkäniemi, 14Sosi

Vierailimme Pietarin keskustassa Kazanin katedraalin kupeessa sijaitsevassa, allekirjoittaneelle jo viime vuodelta tutuksi käyneessä Herzenin yliopistossa. Kuten myös viime vuonna, meidät otettiin hienosti vastaan ja sekä opettajat että opiskelijat selkeästi odottivat meitä.

Työskentelymme teemaksi oli tänä vuonna valittu perheet. Pureuduimme perhedynamiikan ongelmiin case-tyyppisessä työpajatyöskentelyssä. Erona viime vuoteen oli että työskentelimme yhdessä venäläisten opiskelijakollegoidemme kanssa, kun taas viime vuonna esitimme oman seminaarimme heille siinä missä he esittivät omansa meille. Varsinaista dialogia ei viime vuonna opiskelijoiden kanssa ollut siinä määrin kuin tällä kertaa. Ainakin meidän ryhmämme koki tämän tyyppisen työskentelymallin antoisaksi ja mielenkiintoiseksi.

Aikaa ei ollut kuin yhden casen purkuun, ja jonkin verran kieliongelmiakin oli. Mutta ajatukset, ja mihin caseissa oli keskityttävä tuli selväksi puolin ja toisin. Casena oli meidän ryhmän ideoima Suomeen muuttanut pakolaisperhe, missä oli jos jonkinmoista häppeninkiä mihin tarttua sosiaalityön keinoin. Suoranaista lainvastaistakin toimintaa casessa oli, sillä perheen isä oli naittamassa alaikäistä tyttöään ulkomailta etsittävällä puolisolle. Pienryhmiä oli useita, mutta kaikki työskentelivät saman casen ympärillä ja esittivät lopuksi ajatuksensa muille ryhmille.

Mielenkiintoista oli tarkkailla eri näkökulmia suomalaisen sosiaalityön ja venäläisen sosiaalityön välillä. Venäläinen sosiaalityö on selvästi rohkeammin perhekeskeistä, kun taas suomalaisessa ajattelumallissa lasten hyvinvoinnin näkökulma korostuu. Siinä missä me suomalaiset huolestuimme enemmän lasten hyvinvoinnista (kuten lapsimorsiamesta), pitivät venäläiset kollegamme suurempana ongelmana perheen yhdistämisen problematiikkaa. Casessa nimittäin oli perheeseen kuuluva pieni poika vielä lähtömaassa.

Yhteistyö oli joustavaa alkukankeudesta päästyämme, ja ideoita oli mukava vaihtaa puolin ja toisin. Jälleen kerran tuntui että aika loppui kesken, sillä juttua riitti. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmän Venäläisestä sosiaalityöstä ja siinä kohdattavista haasteista. Aito dialogi opiskelijoiden ja opettajien kanssa olikin vierailun parasta antia.

Pietari on jättimäinen yli viiden miljoonan asukkaan kaupunki, joten ongelmat lienevät eri mittaluokassa kuin meillä Tampereella. Todettakoon tähän kuitenkin, että ihmisten ongelmat ja siten myös sosiaalityön haasteet ovat hyvinkin samankaltaisia kaikkialla missä on ihmisiä ja missä sosiaalityötä tehdään. Paikallisella kulttuurilla maustettuna.

Pietarilaisia ja Tamperelaisia tulevia sosiaalialan ammattilaisia.

Koulu 260, Pietari

Keskiviikkona 11.5. otettiin kohteeksi koulu 260. Yllätys perillä oli melkoinen kun koulun opettaja, Olga Kazakova, kertoi heidän odottaneen meitä saapuvaksi vasta seuraavana päivänä. Oppilaat olivat kuulemma järjestäneet meitä varten kaikenlaista ja odottivat saapumistamme innolla. Niinpä pikaisen palaverin tuloksena päätimme muokata seuraavan päivän aikataulua sen verran, että pääsisimme käymään koululla seuraavana päivänä. Tälle päivälle meille tarjottiin kuitenkin mahdollisuutta osallistua koulun oppilaiden järjestämään urheilutapahtumaan, jonne Olga meidät lähti ystävällisesti saattamaan. Pikaiset kahvit kerkesimme hörppäämään ennen siirtymistä urheilujuhlan äärelle.

TEAM TAMK

Urheilukentällä olikin monenmoista vempelettä ja urheiluvälinettä odottelemassa, ja ilmassa on odottava tunnelma. Oppilaita ja muita innokkaita ihmisiä oli paikalla runsaasti. Venäjänkielinen selostus tapahtumasta meni suurimmalta osalta meistä hieman ohi, mutta ei se ollut niin vakavaa. Alkuun kisatunnelmaa viriteltiin huippuunsa kahdella upealla tanssi-/ jumppaesityksellä, joissa esiintyi todennäköisesti koulun oppilaita. Seuraavaksi oli vuorossa joukkueiden jako ja lajien esittely. TAMKin opiskelijoista muodostettiin viiden hengen joukkue ja pääsimme kilpailemaan mielenkiintoisissa lajeissa paikallisia opiskelijoita vastaan. Valitettavasti kisat jäivät osaltamme kesken, koska aikataulu patisti meitä jo seuraavaan paikkaan. Tunnelma oli kuitenkin korkealla ja tarjosimme itänaapurille hyvän vastuksen!

Huomionarvoista toiminnassa oli se, kuinka oppilaat olivat aidosti innostuneita tapahtumasta. Tapahtuma oli hyvin järjestetty ja koordinoitu, lisäksi aktiviteetit olivat erittäin mukaansatempaavia. Tapahtumaa järjestämässä oli paikallinen elämysohjaaja Sergei, sekä joukko vapaaehtoisia nuoria aikuisia. Opimme paljon siitä, minkälaista vapaa-ajan toimintaa on mahdollista järjestää isollekin lapsi/nuoriso joukolle. Tämä ei kysy niinkään upeita puitteita ja resursseja, enemmänkin yhteisöllisyyttä ja ohjaajan tarttuvaa innostuneisuutta tekemiseen. Tämän kaltaista toimintaa tarvitsisimme nuorille lisää Suomessakin. Ulkona olemista, liikuntaa, onnistumisen kokemuksia ja yhdessä tekemisen iloa!

GAME ON

Seuraavana päivänä teimme uuden vierailun koululle. Perillä meitä odottivat innokkaat lapset ja sama herttainen Olga, joka edellisenä päivänä vei meidät urheilukentälle. Meidät saatettiin luokkahuoneeseen, jossa lapsilla oli itse kirjoitetut nimikyltit rinnuksissa ja he kiertelivät esittäytymässä meille englanniksi. Saimme myös omat kylttimme, joihin kirjoitettiin nimet näkyville. Pienen esittäytymiskierroksen jälkeen lähdimme joukolla pihalle, jossa oli aurinkoinen sää ja vielä aurinkoisempi meininki. Aluksi pelasimme polttopalloa pari kierrosta ja sen jälkeen siirryimme pelaamaan suurta suosiota saavuttanutta Tapio’s gamea. Leikin aluksi määriteltiin kolme erillistä aluetta, jotka nimettiin metsäksi, maaksi ja mereksi, myös venäjän kielellä. Tapio toimi pelinjohtajana, joka huusi aina yhden näistä kolmesta alueesta ja leikkijät kipittelivät nopeasti sinne. Voittaja oli se, joka jäi viimeiseksi jäljelle ja häntä heitettiin aina muutaman kerran ilmaan. Näiden pelien lisäksi piirsimme katuliiduilla asfalttiin ja hyppäsimme narua ja ruutua. Innostuipa osa porukasta limboamaankin.

 

Sitten oli aika siirtyä sisätiloihin pistämään päivää pakettiin. Ensin käytiin läpi fiiliskierros, jossa kävi selväksi, että Tapio’s game oli ollut monelle lapselle päivän kohokohta. Fiiliskierroksen jälkeen lauloimme kolmelle lapselle paljon onnea vaan, ensin englanniksi ja sitten suomeksi. Sen jälkeen lapset antoivat meille lahjoja ja oli aika jättää jäähyväiset näille aurinkoisille lapsille. Varmasti he olivat nauttineet päivästä vähintään yhtä paljon kuin me.

Lähdön tunnelmaa

Oli aika siirtyä seuraavaan luokkaan kahville ja tapaamaan jo koulunsa edellisenä vuonna päättäneitä oppilaita. Nämä oppilaat kävivät kuulemma edelleen säännöllisesti koululla kertomassa kuulumisiaan ja auttamassa nuorempia oppilaita. Jokainen kertoi vuorotellen itsestään ja siitä, mitä tällä hetkellä tekee ja mitä tulevaisuudeltaan odottaa. Myös me esittelimme itsemme. Koululla tuntui vallitsevan todella lämmin ilmapiiri ja hyvä henki. Opettaja on selkeästi tärkeä ihminen näiden lasten ja nuorten elämässä. Antoisan päivän jälkeen oli aika lähteä haikein mielin jatkamaan matkaa.

Opettaja Olga ja vanhempia oppilaita

Spasibo, do svidanija!  Terveisin Minna Järvelä ja Jukka Törrö 15SoC

 

SOSIONOMIOPISKELIJAT OPINTOMATKALLA TANSKASSA 22.-26.2.16

Teksti: Heidi Seppä, Jenni Koivurova, Enni Liukkonen, Katri Ijäs, Sanna Leino, Reeta Rita, Suvi Väisänen, Reetta Pirinen

Opintomatka oli osa päihde- ja mielenterveystyön moduulia. Matkan aikana vietimme aikaa Kööpenhaminassa, Roskildessa ja Aarhusissa. Varsinaiset opintomatka kohteemme olivat University College Zealand ja Gimle Roskildessa sekä Sager de Samler Aarhusissa. University College Zealandissa saimme luentoja ja sekä Sager der Samler että Gimle avasivat meille Tanskan kolmatta sektoria.

Ennen opintomatkalle lähtöä saimme pienryhmissä tehtäväksemme valita jonkin näkökulman tai teeman, jota tarkastelisimme syvemmin opintomatkan aikana. Pienryhmämme valitsi aiheeksi Tanskan mielenterveys- ja päihdepalveluiden palvelujärjestelmään ja lainsäädäntöön tutustumisen. Tavoitteenamme oli tutustua siihen niin hyvin, että pystymme tekemään vertailua Tanskan ja Suomen järjestelmien välillä. Pienen pohdinnan jälkeen, päädyimme tekemään kolme esimerkki casea Suomesta: Matin, Mirjan ja Mikon. Jokaisen casen alkuun teimme lyhyen johdannon, jossa kerroimme Suomen mielenterveys- ja päihdepalveluiden järjestämisestä ja lainsäädännöstä. Annoimme nämä caset University Collegen opiskelijalle ja pyysimme häntä tai hänen luokkakavereitaan antamaan meille esimerkit miten palvelut järjestyisivät Tanskassa. Valitettavasti heidän vastauksensa eivät ehtineet perille määräaikaan mennessä, joten olemme tehneet vastaukset caseihin oppimamme perusteella.

Yleisesti voi todeta, että Suomen ja Tanskan päihde- ja mielenterveyspalveluiden järjestäminen tapahtuu hyvin samalla tavalla. Kuten Suomessa, Tanskassa kunnilla on hyvin vahva rooli palveluiden järjestämisessä, sillä palveluiden järjestäminen on kuntien vastuulla. Tästä syystä kuntien sisäiset erot voivat vaihdella niin kuin Suomessakin. Tanskassa julkinen sektori on ehkä vielä vahvempi kuin meillä, sillä yhä enemmän Suomessa palveluita järjestävät kolmannen sektorin ja yksityisen sektorin toimijat. Tanskassa vahvempi julkinen sektori mahdollistetaan verottamalla, keskiverto veroprosentti onkin 50, eli huomattavasti suurempi kuin meillä Suomessa.

CASE MATTI

Matti on 19-vuotias nuori mies ja hänellä on huumeongelma. Hän on käyttänyt huumeita noin vuoden ajan ja nyt hän haluaa apua tilanteeseensa. Matti ei kuitenkaan ole motivoitunut kuntoutukseen tai katkaisuhoitoon. Mistä hän saisi apua?

Tampereella on paikka nimeltään NERVI. NERVI on sosiaali- ja terveysneuvontapiste, josta huumeiden käyttäjät voivat saada puhtaita välineitä (esimerkiksi neuloja), ohjausta ja neuvontaa ja heillä on esimerkiksi mahdollisuus testata itsensä tartuntatautien varalta. NERVI tekee haittoja vähentävää työtä ja tavoitteena minimoimaan huumeiden käytöstä johtuvia ongelmia, kuten tartuntatautien leviämistä. He myös antavat ohjausta miten suonensisäisiä huumeita voi käyttää turvallisesti. NERVI myös jalkautuu kaduille ja he pyrkivät tavoittamaan käyttäjiä, jotka eivät ole minkään avun tai palvelun piirissä. NERVI on siis paikka, josta Matti voi saada apua.

Entäpä, jos Matti olisi Tanskassa? Millaisesta paikasta hän voisi saada apua? Onko Tanskassa samantyyppistä toimintaa kuin Suomessa? Vastaus tähän on kyllä, sillä myös Tanskassa tehdään haittoja vähentävää työtä. Työn tavoitteena on vähentää päihteiden käytöstä johtuvia fyysisiä, psyykkisiä, sosiaalisia ja yhteiskunnallisia haittoja ilman päihteiden käytön lopettamiseen liittyviä vaatimuksia. Kuten meillä, myös Tanskassa päihteiden käyttäjille jaetaan puhtaita neuloja yms. Tanskassa on myös injektio huoneita (Fix in rooms), joissa käyttäjät voivat piikittää itseään valvotusti; huoneessa on terveydenhuollon ammattilainen, jolta saa tarvittavat välineet ja joka huolehtii steriilistä ympäristöstä. Kyseiset huoneet vähentävät piikittelyä julkisissa tiloissa ja kaduilla sekä ehkäisevät tartuntatautien ja muiden terveydellisten ongelmien syntymistä. Huoneiden avulla myös terveydenhuollon ammattilaiset tavoittavat käyttäjiä, jotka eivät ole palveluiden piirissä. Injektio huoneita on muun muassa Kööpenhaminassa ja Aarhusissa.

CASE MIRJA

Mirja on 30-vuotias nainen, jonka äiti on kuollut. Mirjan sairasloma alkaa loppua, mutta hän ei tunne vielä olevansa valmis palaamaan työhönsä. Mirja päättää varata ajan työterveyslääkärille pyytääkseen lisää sairaslomaa. Työterveyslääkäri haastattelee Mirjaa ja myöhemmin selviää, että hänellä on kaksisuuntainen mielialahäiriö, jossa on masennusjakso äidin menetyksen käynnistämänä.

Mirja saa lääkityksen ja lisää sairaslomaa, sovitaan uusi aika, jolloin tilannetta katsotaan uusiksi. Lääkäri kertoo Mirjalle, että Tampereella on matalan kynnyksen palveluita, joihin hän voi hakeutua, sillä tilanne ei ole kuitenkaan niin akuutti että esimerkiksi terapialle olisi tarvetta. Mirja syö lääkkeitään ja käy erilaisissa matalan kynnyksen palveluissa ja alkaa voida paremmin. Seuraavassa tapaamisessa sovitaankin osa-aikaisesta töihin palaamisesta.

Kuinka vastaava tapaus menisi Tanskassa? Vahvan terveydenhuollon ja yhden diagnoosin ansiosta Mirja saisi apua. Tanskassa hoidon takaamiseksi oleellista on, että Mirja saa diagnoosin, sillä se on usein vaateena mielenterveyspalveluissa. Hän voi myös konsultoida ja pyytää esimerkiksi terapiaa, mutta tässä tapauksessa sille ei ollut tarvetta. University Collegen luennolla käsitimme, että Tanskassa ei juurikaan ole matalan kynnyksen palveluita ja diagnoosi on välttämättömämpi kuin Suomessa. Toisaalta Tanskalainen yhteiskunta panostaa vahvasti työkykyisyyteen, joten luultavasti Mirja saisi apua lääkehoidon ohelle, sillä se takaisi paremmat edellytykset Mirjan työpaikan säilymiselle.

Kävimme kuitenkin opintomatkalla myös Aarhusin Sager der Samlerissa ja Mirja voisi käydä esimerkiksi siellä. Sager der Samler oli kuitenkin hyvin erityyppistä toimintaa kuin esimerkiksi Tampereella Taimen, sillä se perustuu pitkälti kansalaistenaktiivisuuteen, joka ei välttämättä ole masentuneelle paras vaihtoehto. Matalan kynnyksen palveluita saattaa siis löytyä, mutta ne voivat olla hyvin erilaisia kuin Suomessa ja kunnat eivät vastaa niistä. Kolmannen sektorin toiminnasta ei ollut paljoa puhetta, joten varmaa tietoa niiden toiminnasta ei ole. Mutta Mirja saisi joka tapauksessa tukea ainakin terveydenhuollon puolelta, vaikka suurta hätää ei olekaan.

CASE MIKKO

Mikko on 31-vuotias opiskelunsa keskeyttänyt mies. Hän juo alkoholia päivittäin ja käyttää myös muita päihteitä satunnaisesti. Mikolla on selviä huonompia jaksoja, jolloin hän on linnoittunut asuntoonsa ja poistuu sieltä vain kauppaan. Huonompina jaksoina Mikolla ei myöskään ole minkäänlaista sosiaalista kanssakäymistä. ”Parempina” jaksoina, Mikko saattaa poistua asunnostaan pelaamaan peliautomaateilla ja baareihin. Mikko juo koska kokee, että on liian ahdistunut ja masentunut selvinpäin ja ajatukset ovat itsetuhoisia. Hän haluaisi apua, mutta ei tiedä mistä sitä hakisi. Miten Mikkoa voitaisiin auttaa?

Tampereella on matalankynnyksen palvelu Ensiohjaus Ensio, jonne voi hakeutua ilman lähetettä ja ajanvarausta mielenterveys- tai päihdeongelmien takia.  Sieltä Mikko saisi lähetteen joko katkaisuhoitoon tai sitten TAYS:n päihdepsykiatrian poliklinikalle. Terapiaan hän ei pääsisi, koska päihdeongelma olisi hoidettava ennen terapian aloitusta, jos kaksisuuntaisen mielialahäiriön epäilys ilmenisi. Mikko on jo aikaisemmin käynyt katkolla, koska haluaisi päästä irti päihteistä, mutta katkolla olo loppui siihen, kun hänen mielenterveysongelmat  kasvoivat niin suuriksi, että hän lopetti katkaisuhoidon kesken ja aloitti päihteiden käytön uudestaan.

University College Zealand vierailullamme tuli ilmi, että Tanskassa mietiskellään aivan saman ongelman parissa kuin täällä Suomessa: Kuinka hoitaa kaksoisidiagnoosipotilaita? Kaksoisdiagnoosipotilaiden hoito on vaikeaa samalla tavalla Suomessa sekä Tanskassa, kun mielenterveys- ja päihdepalvelut ovat toisistaan erillään olevia yksiköitä, ja asiakkaita pompotellaan palvelulta toiselle, ja koppia on vaikea kummankaan asiakkaasta ottaa. Hoidon pitäisi olla yhdessä paikassa, jossa voitaisiin ottaa sekä mielenterveys- ja päihdeongelmat huomioon ja räätälöidä hoito juuri asiakkaan tilanteen mukaan.

Emme saaneet tietoon onko Tanskassa mitään matalankynnyksen paikkaa, kuten Tampereen Ensio. Hoitoon pääsy voi kyllä olla vielä vaikeampaa Tanskassa, koska luennolla, jolla olimme painotettiin diagnoosikeskeisyyttä mielenterveyspalveluiden saannin edellytyksenä. He pyysivät ilmoittamaan, jos keksimme ensin täällä Suomessa, mikä olisi hyvä palvelu kaksoisdiagnoosin saaneille asiakkaille.

Alkoholia ja huumeita ? 

Maa jossa juodaan enemmän alkoholia kuin Suomessa?  Alkoholia kuluu Tanskassa Pohjoismaisen alkoholitilaston mukaan 10 litraa vuodessa keskivertokansalaisella. Suomessa juodaan kuitenkin enemmän vahvoja alkoholijuomia kuin esimerkiksi Tanskassa. Vierailimme Roskildessa Själlandin ammattikorkeakoulussa, jossa paikallinen lehtori kertoi meille viikosta, jolloin hän teki monta vierailua eri paikkoihin. Kuutena päivänä seitsemästä hänelle tarjottiin alkoholia. Alkoholin käyttö liittyy siis vahvasti juhlatilanteisiin ja hyviin hetkiin.

Mikä sitten vaikuttaa huumeiden käyttöön? Kuulimme kampuksella myös, että kovien huumeiden käyttö on vähentynyt ja tanskalainen huumausaineiden käyttö on nykyään enemmän kannabiksen käyttöä. Mikä tämän suhdanteen on aiheuttanut? Näkökulma oli toki Kööpenhaminan seudulta.

Ja mikäs siellä on yksi turistienkin käyntikohteita? Kristianian vapaakaupunki.

Kristianian vapaakaupunkialueen porteista kulkee monenlaisia ihmisiä: nuoria, vanhempia, ulkomaalaistaustaisia. Aluetta ympäröi parimetriset aidat. Talot ovat graffitien peitossa. "Pääkadulla" ihmisillä oli kasvot peitossa, silmätkin aurinkolasien takana. Kristianiasta aisti yhteisöllisyyden. Kaikki olivat kuin samaa perhettä.

Kristiania ei ole laillinen, mutta poliisi ei tule sinne. Kristianian "sallittavuus" on rajoittanut kovien huumeiden myyntiä ja katukauppa onkin siirtynyt tähän yhteisölliseen, aidattuun alueeseen. Tämä on saanut aikaan myös sen, että kannabiksen osuus käytettävistä huumeista on kasvanut. Onko tämä sitten hyvä asia?

Sager der Samler – kansalaistoimintakeskus

Vierailimme Tanskan matkallamme mielenkiintoisessa kansalaistoimintakeskuksessa Sager der Samlerissa, Århusissa. Sager der Samler on paikka, joka toimii kansalaisille myös tapaamispaikkana ja verkostona.

Sager der Samlerin toiminta perustuu ”joka päivän aktivismiin”. Henkilökunta koostuu vain muutamasta palkatuista henkilöstä, minkä lisäksi toiminnassa on mukana paljon vapaaehtoisia, joista käytetään Sager der Samlerissa nimitystä aktivisti. Kaikki toiminta perustuu aktivistien toimintaan ja on heistä itsestään lähtevää.

Sager der Samlerin tavoitteena on tukea kansalaisia olemaan aktiivisia ja ottamaan ohjat omiin käsiin, luoda uutta demokraattista kulttuuria ja itse vaikuttaa asioihin​, luoda yhteistyötä instituutioiden kanssa ​sekä inspiroida omien tekojen kautta.

Sager der Samlerissa on kolme toimintaperiaatetta:

1.      Oma todellisuus:​ Muutosta tehdään omasta näkökulmasta. Jos omassa elämässä on muutoksen tarpeita, voi jokainen itse auttaa tekemään siihen muutosta – muiden ja oman itsen hyödyksi.

2.      Osallisuus: Asioita ei tehdä kenenkään puolesta, vaan niitä tehdään yhdessä toisten kanssa. Toiminta on vastavuoroista, eikä siinä ole erikseen tekijöitä ja kohderyhmää.

3.      Vapaus: Toiminta aloitetaan sieltä, missä ei tarvitse kysyä lupaa tai rahoitusta. Se tekee toiminnasta sitoutumatonta ja antaa valinnanvapautta.

Kansalaistoimintakeskuksessa on tällä hetkellä kolme erityistä työmuotoa:

1.      ”Social Health”: Tanskassa terveydenhuolto ( ei hammashuolto) on kaikille kansalaisille täysin ilmaista, mutta kaikilla ihmisillä ei välttämättä ole resursseja päästä palveluiden piiriin. Social Health- työssä terveydenhoitoalan opiskelijat tekevät etsivää työtä ja puhelinpäivystystä rakentaakseen siltoja palveluiden ja näiden ihmisten välille.

2.      Anaobaba TV: Maahanmuuttajaisät, joiden perheet ovat vielä kotimaassa, tekevät videoita, joissa opettavat lapsilleen esimerkiksi asioita Tanskan kulttuurista ja kielestä. Tavoitteena on lievittää koti-ikävää sekä antaa valmiuksia lapselle mahdollista Tanskaan muuttoa varten.

3.      ”Dyykkauskahvila”: Myös Tanskassa on suurena ongelmana ruokahävikki, jota tulee kaupoista valtavia määriä. Samaan aikaan toisaalla on ihmisiä, joilla ei ole varaa ostaa ruokaa. Dyykkauskahvilan tavoitteena on saada nämä kaksi asiaa kohtaamaan. Kahvilatoiminta antaa ihmisille mahdollisuuden tulla laittamaan ruokaa dyykatuista elintarvikkeista ilmaiseksi yhteisön tuella.

Vierailu Sager der Samlerissa avasi silmät useassakin asiassa. Meilläkin on Suomessa jonkinlaista kansalaistoimintaa, mutta Sager der Samlerissa aktiivisuus oli aivan eri tasolla, kuin Suomessa. Toiminta vaikutti todella sosiaalipedagogiselta ja ”freireläiseltä”, vaikka he eivät itse Freiren ajatuksia tunteneetkaan. Vierailu olikin todella inspiroiva, ja mielestämme Suomessa voitaisiin ottaa kyseisen kansalaistoimintakeskuksen toiminnasta mallia useassakin asiassa – toki omien mahdollisuuksien sekä lainsäädännön puitteissa.

Anaobaba TV ,sovellus, joka tuo toivoa

 Abdul Gharaf Kaabour  ja Abdullah Alsmaeel opettavat lapsilleen tanskaa odottaessaan perheensä yhdistämistä. He pakenivat sisällissotaa ja Syyrian epävarmaa tulevaisuutta Tanskaan. Nyt he asuvat Aarhusissa ja odottavat toiveikkaasti päätöstä perheensä yhdistämisestä, samalla kun heidän perheensä asuvat vielä Libanonissa ja Syyriassa. Aikeissa on aloittaa uusi elämä paikassa, joka on turvallinen heille ja lapsilleen. Yhdessä miehet ovat keksineet sovelluksen älypuhelimelle, joka helpottaa yhteydenpitoa muuhun perheeseen.

“Ennen kaikkea sovellus antaa toivoa perheille, jotka elävät tällaisessa vaikeassa tilanteessa”, kertoo Abdullah Alsmaeel sovelluksesta, jonka hän ylpeästi esittelee nimellä “Anaobaba TV”. Sovelluksen nimi on arabiaa ja tarkoittaa “Minä ja isä TV”. Sovelluksen avulla lapsille voidaan  opettaa tärkeitä asioita ja näyttää millaista isän elämä on eri puolella maailmaa. Isät voivat lähettää videopätkiä elämästään puhelimitse perheelleen, muodostaen siten yhteyden lapsiinsa ja opettaen heille tärkeitä asioita elämästä Tanskassa. Abdullah kertoo, että he halusivat tehdä hyödyllisen sovelluksen, joka keskittyisi tukemaan perheen lapsia ja jonka avulla lapsi voi nähdä isänsä silloin kun tarvitsee.

Abdullahin mukaan lapset ovat olleet kovin kiinnostuneita kuulemaan millaista kieltä Tanskassa käytetään ja miltä se kuulostaa. Sovelluksen avulla lapsille voidaan opettaa sanoja, kirjaimia ja numeroita. Vaikka Anaobaba taipuu loistavasti kielen ja kulttuurin oppimiseen, on sillä myös uuden oppimista paljon tärkeämpi tehtävä. Sovellus mahdollistaa kaukana asuville isille vanhemman roolin ja tuo toivoa vaikeaan tilanteeseen, jota monesti varjostaa syyllisyys ja ikävä. Lopulta kyse on kyvystä olla hyvä isä, vaikkakin sitten älypuhelimen välityksellä toiselta puolen maailmaa.

Abdullah puhuu avoimesti kokemuksistaan ja siitä, kuinka tärkeää on pitää taakse jäänyt perhe ajan tasalla omista kokemuksistaan. Uudessa kulttuurissa, uusien kokemusten ja ihmisten keskellä voi helposti tuntua, että välimatka perheen ja henkilön itsensä kasvaa entisestään. Sovelluksen avulla perhe pystyy pitämään yhteyttä toisiinsa ja lähtömaahan jäänyt vaimo sekä lapset pysyvät jollain tasolla perillä siitä, missä isä on ja mitä hän tekee.

Kuten muuallakin maailmassa, myös Syyriassa koulunkäynti on lapselle tärkeää ja tie hyvään elämään. Sota-alueen koulut ovat kuitenkin suurelta osalta pommituksien runtelemia, joten joillakin lapsilla ei ole koskaan ollut mahdollisuuttakaan aloittaa koulua. Raunioiden keskellä asuvilla lapsilla ei useinkaan ole mitään tekemistä, mutta Anaobaba -sovelluksen avulla he voivat oppia isiltään uutta jostain täysin erilaisesta kulttuurista. Sovellus myös helpottaa lopun perheen integroitumista uuteen kulttuuriin, kun heillä on jo hieman käsitystä siitä millaista elämä uudessa maassa on ja mahdollisesti he saattavat jo ostata muutamia sanoja vierasta kieltä. Abdullahin unelma on, että sovellus auttaisi mahdollisimman monia pakolaisperheitä; ei pelkästään Tanskassa vaan myös koko Euroopassa. Abdullah toivoo, että sovelluksesta saataisiin turvallinen ja yksinkertainen käytettävä. He ovat jo käyneet esittelemässä sovellusta isille vastaanottokeskuksissa ja kielikouluilla.

On ihailtavaa, että vaikka tilanne onkin epätoivoisia ja tulevasta ei voi tietää, haluaa Abdullah silti korostaa positiivisuuden ja toivon näkökulmaa.