projektimatka Tartoon 2-7.12.2014.

Olen työskennellyt kotihoidossa lähihoitajana 15-vuotta ja nyt syksyllä alottanut sairaanhoitajan opinnot Tamkissa monimuotoisena. Hain projektiin mukaan spontaanisti ja kuullessani päässeeni porukkaan, iski paniikki. Kysymyksiä riitti! Kuinka pärjäisin matkassa muiden ollessa sosiaalipuolen opiskelijoita ja ehkä jo opinnoissaan pidemmälläkin kuin itse olen. Osaisinko toimia tilanteiden vaatimalla tavalla ja kuinka sosiaali - ja terveyspuolen erot näkyisivät toimintatavoissamme. Huoli osoittautui turhaksi.

Matkaa tehdään suomalaisella sisulla ja taidolla. Ensikertalaiset selviävät tavallisella, konkarit Hornalla ja alumnit tarvitsevat merimiesten juttuja.

Matkaan lähtenyt porukka sulautui ryhmäksi todella nopeasti ja kaikkien suuri motivaatio projektia kohtaan näkyi ja tuntui. Oli opettavaista kuulla sosionomi-opiskelijoiden opinnoista ja itse jakaa terveyspuolen asioita. Meitä sairaanhoitaja-opiskelijoita oli porukassa kaksi. Myös tutustumispaikat osoittautuivat monipuoliseksi. Kyse ei ollut pelkästään sosiaalipuoleen liittyvistä ongelmista vaan erilaiset sairaudet ja tartuntatauditkin tuli käsiteltyä. Oli hienoa huomata, että vaikka opintomme ovat kovin erilaisia, on ihmisten auttamisen halu ja avoimuus uutta kohtaan meitä kaikkia yhdistävä tekijä. Saimme aikaiseksi mahtavia keskusteluja tulevista eri työvaihtoehdoista, monenlaisista työkokemuksista ja kansainvälisyys oli porukalle lähellä sydäntä.

 Itselle oli todella avaavaa huomata ihmisten kykenevän ylittämään itsensä tilanteissa, jotka sitä vaativat ja kaikki laittoivat itsensä likoon. Projektiin osallistuminen tuntui olevan lahja, eikä vähiten porukan vetäjän innostuksen vuoksi. Projektia johtaneen Tapion sitoutuminen ja innostus projekteihin on valtavaa ja se todella tarttuu. Tästä reissusta jäi itselleni pelkästään hyvä fiilis ja suuri halu kokea vielä opintojen aikana jotain vastaavaa. On kasvattavaa mennä omien rajojen yli ja tällainen kirjava projekti, sekä ryhmä, antaa varmasti jokaiselle uusia eväitä tulevaisuuden opintoihin ja työelämään.

Heli Teisko

Hoitotyön-opiskelija

MÄE KODUN LASTENKOTI

Kävimme lyhyellä vierailulla Mäe Kodun lastenkodissa Tarton keskustan kupeessa. Mäe Kodussa jokaiselle lapselle on omat ”perheensä”, joissa kussakin on omat työntekijät ja eri-ikäisiä lapsia. Lapset asuvat lastenkodissa pääsääntöisesti pitkäaikaisesti, elämäntilanteesta riippuen. Mäe Kodun toimintaa ohjaavat arvot pohjautuvat tasa-arvoiseen ja lämminhenkiseen kasvatustapaan ja yhdessä kasvamiseen. Pitkäaikainen asuminen voi tarkoittaa sitä, että lapsi voi asua Mäe Kodussa vielä täysi-ikäisenäkin – sehän on lapsen koti ja asua saa niin pitkään kun tarvitsee.

Vierailumme aikana paikalla oli vain pari lasta, joten tällä kertaa emme päässeet näkemään taloa täydessä touhussa. Työntekijät kuitenkin kertoivat lastenkodin periaatteista, joten talon tavat tulivat jollakin tapaa kuitenkin tutuiksi. Keskustelu käytiin viron kielellä, joten samalla tuli opittua hieman lisää viron kieltä ja oivallettua, että suomalaisena sitä on suhteellisen helppo ymmärtää, vaikka joka sanan merkitystä ei tietäisikään.

TARTON LASTEN TURVAKOTI

Matkamme viimeinen etappi oli lasten turvakoti Tartossa. Turvakoti on väliaikainen asuinpaikka lapsille (tai äideille yhdessä lastensa kanssa), jotka ovat tulleet kaltoinkohdelluiksi eivätkä voi asua kotona. Paikka on auki ympäri vuorokauden, eli lapsia saattaa tulla sisään milloin vain.

Juhlavalmisteluja + lopputuloksen tsekkausta

Päivän ohjelmaan kuului joulujuhla, johon olimme valmistelleet oman esityksen. Tuomisina meillä oli lapsille leluja ja vaatteita, jotka oli tarkoitus jakaa lahjapaketteina illan juhlassa. Päivä alkoikin lahjojen paketoinnilla, jossa riitti puuhaa aamupäiväksi. Ohjelmaan kuului myös pipareiden leipomista lasten kanssa. Kommunikointi leipomisen lomassa sujui mukavasti suomen, viron ja elekielen sekoituksella. Olennaista oli yhdessä tekemisen ilo ja jaetut hymyt yli kielimuurien.

Sankarit-näytelmän väki esiintymisvalmiina

Tarton lasten turvakodin juhlaväkeä. Joulupukki on Se ainoa oikea

Ilta huipentui joulujuhlaan, jossa meillä oli ensimmäinen esitysvuoro sisältäen lelut-aiheisen näytelmän. Lavalla nähtiin muun muassa robotti, jongleeraava jänis sekä Turtles-mutanttikilpikonna. Turvakodin väen esityksestäkään ei vauhtia ja tunnelmaa puuttunut, ja juhlan päätteeksi paikalle saapui tietenkin joulupukki lahjoja jakamaan. Lopuksi meillä oli aikaa syödä herkkupöydän antimia sekä viettää aikaa talon väen kanssa. Päivästä turvakodilla jäi päällimmäisenä mieleen lämminhenkinen, välittävä tunnelma henkilökunnan sekä lasten ja nuorten välillä. Juhlassa olivat mukana suomalaisesta käytännöstä poiketen myös työntekijöiden perheet ja lapset. Oli hienoa huomata myös yhteisestä ohjelmasta välittynyt riemu ja innostuneisuus sekä lasten avoin ja utelias suhtautuminen meitä vierailijoita kohtaan. Varsinaisen juhlaohjelman jälkeen istuimme lasten ja työntekijöiden kanssa lattialla ja kuuntelimme vapaaehtoistyöntekijöiden soittamaa musiikkia. Lapset leikkivät ja tunnelma oli lämmin. Haikein mutta hyvin mielin päätimme päivän yhteisellä illanvietolla turvakodin henkilökunnan kanssa.

Sosiaaliala haastaa TAMK:in pohtimaan

Projektiluontoinen oppiminen aidossa, monikulttuurisessa ympäristössä moniammatillisen tiimin kanssa on korvaamattoman arvokasta. Sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille erilaisten kulttuurien sekä sosiaalisten ympäristöjen kohtaaminen tulisi vahvemmin sisällyttää opintoihin. Kuten monet näissä projekteissa mukana olleet ovat sanoneet, opettaa tämänkaltainen muutaman päivän intensiivikurssi naapurimaassa saman verran kuin muutaman kuukauden opiskelu koulun luentosaleissa. Teoriaopetusta yhtään väheksymättä uskallan väittää, että edes yksi vastaava projektiopinto kasvattaisi jokaista opiskelijaa kohti täydempää minuuttaan sekä ammatillisuuttaan. Haastammekin nyt Tampereen ammattikorkeakoulun pohtimaan taloudellisia aatteitaan. Näiden projektiopintojen taloudellinen tukeminen madaltaisi opiskelijoiden kynnystä osallistua, ja näin ollen antaisi tasavertaisemmat mahdollisuudet oppimiseen.

Kiitämme hyvästä yhteistyöstä Hämeenkadun Tigeriä.

SOS17A

Alumnina Children becoming masters of their lives –projektin matkassa

Syksyllä 2014, lähes puolitoista vuotta valmistumiseni jälkeen, olin jälleen saapunut ”kaikkein pyhimpään”. TAMK sosiaaliala & kahvihetki opettajain huoneen sohvilla entisten läksyttäjieni kanssa. Kuulumisten lomassa puheeksi tuli alumnitoiminta, ja aikaisemmat Venäjän & Viron reissut Tapio Salomäen Children becoming masters of their lives –projektin parissa. Viron matka oli ajankohtainen ja uutta retkikuntaa oltiin kokoamassa joulukuulle 2014.  Olin juuri muuttanut Hyvinkäälle ja uudet kuviot antoivat minulle mahdollisuuden osallistua Viron matkalle, tällä kertaa valmistuneen opiskelijan roolissa.

Aikaisemmin olen ollut viidellä matkalla mukana (kolme kertaa Venäjällä, kaksi Virossa), joista jokainen on ollut tietyllä lailla hyppy tuntemattomaan. Usein kun minulta on kysytty näistä matkoista, olen yrittänyt vastauksessa tuoda ilmi, että jokainen reissu vastaa kahta kuukautta koulun penkillä oppimisen kannalta. Oppiminen ei tapahdu sillä hetkellä, kun luentosalista astuu ulos. Efekti voi olla koulussa jopa päinvastainen (varsinkin jos aihe ei kiinnosta) - ruokatunnilla puheenaihe tuskin enää liittyy luennon aiheeseen. Virossa ja Venäjällä jokainen ruokatunti voi olla osa oppimisprosessia, ja raskaan päivän jälkeen jatkuva keskustelu ja koettujen asioiden jälkipuinti voi jatkua yöhön asti. Tämä oppiminen jatkuu edelleen, eikä kuudes matkani tästä poikennut.

Virossa eteen nousi uusia näkökulmia, kun pystyi peilaamaan asioita enemmän työelämän kautta, kaksi vuotta lastensuojelussa työskennelleenä. Mieleen nousi Suomen ja Viron työkulttuurin eroja lastenkodeissa. Laitosmaisuus vastaan kodinomaisuus. ”Perhe” ja yksilökeskeisyys. Vaikka Virossa fyysiset puitteet lastenkodeissa eivät ehkä ole Suomen tasoa, kodinomaisuuden ja hyvän yhteishengen todella tunsi. Joulujuhlassa ohjaajien heittäytyminen turvakodin johtajaa myöten… Samanlaista heittäytymistä on hankala kuvitella täällä. Kuinka paljon otamme tietoista etäisyyttä nuoriin, uskaltamatta sukeltaa nuoren elämään. Itse kamppailen jatkuvasti tämän heittäytymisen kanssa, ja myös siitä kuinka paljon omaa elämääni avata. Rakkaus on ymmärtämistä, mutta ymmärtäminen ja kuunteleminen ei välttämättä kerro rakkaudesta. Yksilökeskeisyys ja ”jokainen hoitaa oman tonttinsa” –periaate ei rohkaise heittäytymään, toteuttamaan omaa luovuttaan ja hyvään yhteishenkeen lastenkodin sisällä. Children becoming masters of their lives –perustuu voimautumisen ideologiaan, ja tätä kaivataan enemmän myös Suomessa. Minua on vaivannut myös sosiaalialalla havaitsemani tietynlainen naiivius: puhutaan välittämisestä, rakkauden teoista ja jokaisen ihmisen tärkeydestä – mutta kuinka paljon oikeasti välitämme ja osoitamme sitä?

Tässä tullaan seikkaan mikä Lapset elämänsä valtiaiksi -projektissa on essentiaalista: ei vain spekuloida, vaan mennään tekemään. Ihmiset, jotka ovat sisältä rikkinäisiä, kohdanneet traumoja, lapset, vangit, kodittomat. Kohdataan ja tehdään yhdessä. Opiskelijat kohtaavat mitä erilaisempia tilanteita ja erilaisia ihmisiä. Kohdataan myös monenlaisia tunteita. Itketään ja nauretaan. Välillä voidaan käydä mukavuusalueen ulkopuolella, ja se on tarkoituskin. Epävarmuuden sietokyky on tärkeä osa tässä ammatissa. Opitaan tuntemaan omia rajoja. Monien ammatillisten seikkojen ohella matkalla oppii myös tuntemaan omaa itseään, ja itseään suhteessa muihin. Ryhmässä olo luo vielä omat haasteensa, omista tarpeistaan joutuu välillä tinkimään. Alumnina matkassa oleminen oli siinäkin mielessä erilaista aikaisempiin kertoihin verrattuna, että ryhmä oli itselleni täysin uusi, opettaja Salomäkeä lukuunottamatta. Ja näinhän se on myös työelämässä: uusi työyhteisö tuo aina uudet haasteet, ja sosionomin työkenttä on alati muuttuva. Niin ihmiset kuin työnkuva muuttuu. Ja niin elää myös matkamme Viroon ja Venäjälle. Omia vahvuuksia ja heikkouksia oppii tuntemaan, ja myös kykyä ottaa vastuuta. Opiskelijoilla on tietenkin suuri rooli projektin eri vaiheissa.

Alumnin näkökulmasta näkee myös niitä yhteyksiä, joiden pohjalle projektia on rakennettu jo vuosikymmenet. Siinä mielessä TAMK:in opiskelijat ovat onnekkaassa asemassa, koska yhteistyökuviot ovat moninaiset, ja niiden päälle on hyvä rakentaa. Hienointa projektissa onkin sen jatkuvuus. Myöskään valmistuminen ei tarkoita sitä, että oppiminen loppuu. Oppiminen on jatkuvaa, jos antaa siihen mahdollisuuden – hypätä myös välillä junaan kohti Tartoa. Kaiken keskiössä on nimensä mukaisesti ”lapsi elämänsä valtiaaksi”, mutta mahdollisuus on, että sama päämäärä kohtaa myös opiskelijaa. Tai alumnia. Suurin toiveeni onkin, että projekti jatkuu vielä vuosikymmenet. Sitä ”kahta kuukautta koulun penkillä” on kuitenkin aika hankala korvata.

Olen viime kuukausina pyöritellyt tavallista enemmän kysymystä ”mitä minusta tulee isona”. Reissu Viroon antoi siihen jälleen pientä osviittaa. Tarton lasten turvakodin joulujuhlassa olin robotti. Edellisellä reissulla olin muumipappa. Ja näiden pohjalta isona… voin olla tätä kaikkea. Mukautua aina uuteen rooliin. Kehittää itseäni niin ammatillisesti kuin ihmisenä. Niin kuin sipulissa, myös ihmisessä on monta kerrosta.

 Jaakko Härsilä