VIIPURI & PIETARI

Odotin reissua kauhunsekaisella jännityksellä, sillä en aiemmin ole käynyt Venäjällä. Kuten arvata saattaa, ei matka tietenkään sujunut täysin ilman kommelluksia. Erinäiset vastoinkäymiset olivat kuitenkin pientä sen rinnalla, mitä saimme kokea kun tutustuimme paikallisiin työntekijöihin ja nuoriin Viipurissa ja Pietarissa.

Matkamme alkoi Viipurista, jossa vietimme yhden päivän tutustuen paikalliseen nuorisotoimistoon ja sen ylläpitämiin nuorille tarkoitettuihin harrastustiloihin. Olin hyvin vaikuttunut siitä, miten omistautuneita työntekijät vaikuttivat olevan ja heille nuorten hyvinvointi oli sydämen asia. Pääsimme myöhemmin myös näkemään paikallisia nuoria tiloissa, joihin he saavat tulla koulun jälkeen tanssimaan tai pelaamaan palloa. Vierailu paikalliselle nuorisotalolle oli myös vaikuttava. Hyvin pienillä resursseillakin voidaan tehdä hyvää työtä nuorten hyväksi, vaikka tilat ovat ahtaat ja tulijoita olisi varmasti paljon.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa paikallisten kanssa samalla junalla kohti Pietaria. Allegron jälkeen paikallisjuna tuntui olevan kuin toisesta maailmasta. Heti Pietariin saavuttuamme huomasin eron mm. rakennusten julkisivuissa. Pietarissa kaikki oli laitettu hienommaksi, osaksi varmaankin sen takia, että se on Venäjä ”ikkuna” maailmaan, ja Viipuri vain pieni kaupunki, johon harva turisti eksyy. Menimme Hertzenin yliopistoon, jossa järjestettiin seminaari vapaaehtoistyöstä. Meidän tehtävämme oli järjestää pienryhmissä keskustelua vapaaehtoistyön muodoista ja siitä, mitä opiskelijat tekisivät valokuvien apua tarvitseville. Oli minulle yllätys, kuinka pintapuolisesti opiskelijat osasivat lähteä ongelmaa tutkimaan. Monen kuvan kohdalla vastaus oli ”annetaan ruokaa ja psykologista apua”. Haastoin heitä miettimään, että miten kyseistä apua voisi tarjota, mutta monella opiskelijalla meni sormi suuhun. Saimme aikaan hyvää keskustelua Suomen ja Venäjän eroista ja siitä, miten erilaisesti maissa suhtaudutaan esim. kiusaamiseen ja mielenterveyden ongelmiin.

Kolmas päivä oli minulle kaikkein antoisin. Aamulla seikkailimme tutustumaan erääseen lastenkotiin. Talo oli koko kadun hienoin, joten se loi tiettyjä odotuksia myös sisätiloja kohtaan. Olin hieman pettynyt siihen, että näimme niin sanotusti vain julkiset tilat talosta. Jäi epäselväksi, millaisissa tiloissa lapset ja nuoret viettävät aikaansa ja nukkuvat. Aikataulu aamulle oli hurjan tiukka, ja tuntui, että kankaanpainanta ja DVD-kansien teko piti hoitaa vähän niin kuin pikavauhdilla alta pois, jotta nuoret pääsevät jatkamaan päiväänsä ja me ehdimme seuraavaan paikkaan. Kiirehän siinä tuli, kun suuntasimme lounaan kautta kouluun nro. 260. Meitä oli selvästi jo odotettu, ja monet olivat innoissaan meidät nähdessään. Saimme tutustua loistaviin persooniin erilaisten leikkien ja yhteisen ajanvieton kautta. Monet kyselivät, miksi olimme olleet myöhässä ja se tuntui itsestä aika pahalta. Koululla syötyämme ja teetä juotuamme lähtivät jotkut nuoret jo kotiin, mutta osa lähti meidän kanssamme pelaamaan jalkapalloa. Se oli hurjan hauskaa, ja sain myös toteuttaa yhden haaveeni ja pelata venäläistä perinteistä peliä, jonka nimeä en nyt muista. Se on vähän kuin suomalainen mölkky, mutta kapula on 5 kertaa suurempi ja tavoitteena on saada pienemmät palikat alustalta sinkoamaan ympäriinsä. Laji olikin vaikeampi kuin miltä televisiosta nähtynä näytti. Jalkapallon jälkeen jatkoimme vielä läheiselle nuorisotilalle, jossa vietimme vähän aikaa nuorten kanssa. Liian pian tuli aika kiittää ja kumartaa, vaihtaa sähköpostiosoitteita ja sanoa näkemiin. Nuoret tekivät minuun suuren vaikutuksen asenteellaan ja hyvin kypsillä ajatuksillaan.

Viimeinen päivä oli varattu rennolle kiertelylle ja yhdessäololle sekä nähtävyyksien katselulle. Kiersimme ympäri Pietaria ja koetimme olla mahdollisimman vähän turistien näköisiä. Mitään ei onneksi tapahtunut, ja selvisimme kaikki hostellille ja juna-asemalle ajoissa. Oli helpottavaa istua junassa matkalla kohti kotia, mutta samalla tiesin, että tämä kokemus on muuttanut minua ihmisenä parempaan suuntaan.

 

Emmi