Kak dila Sankt-Peterburg? 2.-4.5.2012

Jälleen kerran suunnistimme Tapio ”Finnish surprise” Salomäen johdolla Allegron kyydissä Venäjän Tampereelle eli Pietariin. Mukana reissulla oli viisi opiskelijaa, joista kaksi oli päässyt jo aiemmin mittelemään Äiti Venäjän haasteiden kanssa samaisen Lapset Elämänsä Valtiaiksi -kurssin tiimoilta. Kolmen päivän reissuumme mahtui monenmoista temmellystä entuudestaan tuttujen yhteistyökumppaneiden parissa.

Heti Pietarin saasteista ilmaa ensi kertaa nuuhkaistuamme suuntasimme kulkumme koulukiusaamista vastaan taistelevan New Steps -organisaation yhteistyökumppanin, Tepli Domin (suom. Lämmin Koti) tiloihin, jotka toimivat nuorten lasten ja heidän vanhempiensa tukipisteenä. Tepli Domissa perheet saavat monipuolista tukea, esimerkiksi arjen käytännön tarpeisiin vastaamisen, vertaistuen ja retkien muodossa. Työntekijät joutuvat tekemään pitkää päivää, sillä avuntarvitsijoita löytyy yhtä työntekijää kohden määrä, jonka arvannette olevan kohtuuton.

Itse New Steps -organisaation kanssa tapaaminen jäi valitettavasti väliin pidennetyn vapun ja tulevan voitonpäivän juhlien valmistelujen johdosta. Tavoitteena on luoda perusteita yhteistyölle Koulukiusaaminen kuriin -hankkeen tiimoilta, jonka tähtäimenä on luoda toimivia malleja Viroon ja Venäjälle koulukiusaamisen ehkäisemiseksi. Tarkoituksena on jatkaa yhteistyötä ja tavata yhteistyökumppaneita tulevan vuoden aikana muutaman kerran vuoroin vieraissa, ja ainakin Suomessa toteutettavissa workshopeissa lähestyä haastetta nopean konseptoinnin menetelmällä. Ensi keväänä reflektoidaan sitten mitä jäi käteen. 

Toisena päivänä menimme aamutuimaan Prijut Transit -turvatalolle. Turvatalo huolehtii alle 18-vuotiaista kodittomista ja huostaanotetuista lapsista ja nuorista tarjoten heille katon pään päälle, murkinaa masuun, koulutusta ja vapaa-ajan aktiviteetteja. Prijut Transitiin tulevat lapset voivat asua turvatalolla kunnes löytävät uuden kodin joko sijaisperheestä tai lastenkodista, kuitenkin korkeintaan vuoden ajan.

Olimme suunnitelleet vaikka mitä turvatalon muksujen pään menoksi mutta aikarajan tullessa vastaan olimme ehtineet toteuttaa vain kaksi aktiviteettia, jotka onneksi upposivat kuin kuuma veitsi voihin. Toimme mukanamme parisenkymmentä vaaleaa t-paitaa sekä kourallisen kangastusseja, joilla lapset saivat itse kuvioida omat paitansa mielensä mukaan. Lisäksi opastimme yhtä turvatalon vanhimmista käyttämään mukana tuomaamme videokameraa ja nakitimme hänet ohjaajan ja videokameravastaavan rooliin. Hän sai ideoida ja kuvata muiden lasten kanssa tarinan, jonka me finskit sitten editoimme myöhemmin. Vaikka aika loppuikin kesken, niin nämä luovat menetelmät kuitenkin tuntuivat olleen inspiroivia ja voimaannuttavia.

Tämän jälkeen suuntasimme koulu 260:n entuudestaan tutun luokan kanssa entuudestaan tuttuun puistoon, jossa selvitimme rastiradan, pelasimme jalkapalloa, hypimme narua ja naatiskelimme piknik-herkuista (luokanopettajan, Olga Kazakovan minttutee sulatti viileässä ilmassa jälleen sydämiä). Oli mukava huomata, että pahimman teini-iän kourissa painiskelevat oppilaat olivat kuitenkin ilolla ja energialla mukana meiningeissä. Paha tietysti sanoa, johtuiko se niin sanotun normaalin koulupäivän puitteiden ulkopuolisesta tarjonnasta sekä ohjelman että naapurimaalaisten vieraiden osalta. Mutta siitä viis, sillä nuoret siltikin nauttivat yhdessä olosta ja tekemisestä mikä oli koko homman juju.

Viimeisenä päivänä ja vihoviimeisenä temppunamme osallistuimme Herzenin pedagogisen yliopiston monikulttuurisuusseminaariin. Avasimme seminaariosuutemme lauluesityksellä, josta jatkoimme valmistelemaamme powerpoint­–esitykseen Suomen maahanmuuttotilanteesta sekä haastatteluvideoon monikulttuurisuudesta ja Suomesta (ks. blogipäivitys 30.4.2012). Epävireisyydestä, esiintymisjännityksestä ja videon äänentoisto-ongelmista huolimatta yleisö suhtautui meihin lempeän ymmärtäväisesti ja vastaanottavaisesti; niin kuin ulkomaalaisia tulisikin kohdata!

Tässä koottuna Tapsan opetuslapsien jälkiviisauksia:

Tämänkaltaiset reissut ja projektit ovat mielestämme loistavia tilaisuuksia opetella heittäytymään alati epävarmojen ja täten muuttuvien olosuhteiden vietäviksi, ja takaavat hedelmällistä jatkuvuutta yhteistyölle naapurimaiden välille.  Kielimuurin murtaminen onnistuu sinnikkyydellä ja elekielen sekä ahkeralla että nololla käytöllä. Perspektiivin laajentaminen niin yksilön kuin yhteiskunnankin osalta on väistämätöntä, kun saapuu tutulta ja turvalliselta Pyynikintieltä suuren maailman poikkeavia käytäntöjä ihmettelemään. Kaiken lisäksi tämänkaltainen intensiivinen matka on omiaan tutustuttamaan matkaajan itseensä ja seuralaisiinsa väsymyksen, nälän ja katukoirien keskellä. Suosittelemme lämpimästi heittäytymistä Pietarin katupölyn ja kanssaihmisten pyörteisiin. Helmee oli!












  
Riikka Manninen ja Kalle Kuusniemi